Yksi pysäyttävämpiä tilastoja, joihin olen vähään aikaan työssäni törmännyt oli ARA:n Asunnottomat 2017 selvityksessä. Siinä kerrotaan, että asunnottomuus on Suomessa vähenemässä hiljalleen, mutta nuorten asunnottomuus on kasvanut. Helsingissä oli 800 asunnotonta alle 25-vuotiasta vuonna 2017, kun edeltävänä oli vielä sata vähemmän.
Helsinki on suuri kaupunki ja suurella kaupungilla on suuren kaupungin ongelmat. Valitettavasti asunnottomuus on yksi näistä. Asuminen on kallista. Meille muutetaan kauempaa hyvin monenlaisissa elämäntilanteissa. Asunnottomuudessa kysymys on usein monimutkaisista ongelmavyyhdeistä.
Aika tyypillinen tarina nuorena asunnottomaksi joutumiseen on sellainen, että nuori muuttaa Helsinkiin varsin pienin tuloin ja ilman valmista suunnitelmaa. Sitten välit menevät poikki tyttö- tai poikaystävän kanssa ja jäljelle jää tyhjyys. Nuorella ei ole itsellään tukiverkkoa ja asuntoa ei heti saa Helsingin hinnoilla.
Vaikka asunnottomuuteen ei ole helppoa ratkaisua tarjolla, voimme silti tehdä paljon. Vain riittävällä määrällä rakentamista sinne, missä ihmiset haluavat asua, voidaan taata asumisen hinnan lasku. Toisaalta niin kauaa, että tällaiset toimet auttaisivat, ei voida odottaa. Helsingillä on kriisiasuntoja etenkin lapsiperheille ja Hietaniemen palvelukeskus yksin oleville asunnottomille. Sosiaalityöntekijöiden osaamista ja työpanosta tarvitaan. Pieni asia eivät ole esimerkiksi kaupungin velkaneuvonta, sillä onhan ylivelkaantuminen yksi merkittäviä syitä ajautua asunnottomaksi.
Parannettavaakin on. Lastensuojelun jälkihuollon nuorille etsimme lisää asuntoja ja asumisen muotoja, ettei kukaan lapsuudessaan kodin ulkopuolelle sijoitetuista olisi koditon aikuistuessaan. Myös nuorten kriisiasunnoista on selkeä puute.
Jos maakuntauudistukseen liittyvät asiat menevät eteenpäin, syntyy myös uusia esteitä asunnottomuuden käsittelemiseen. Nykyisin kun sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kuntien vastuulla, on meillä etua siitä, että myös asumiseen liittyvät asiat ovat kuntien vastuulla. Esimerkiksi Helsingissä se on tarkoittanut sitä, että kaupungin vuokrataloissa on sosiaali- ja terveystoimen asumisneuvojia, jotka auttavat ja tukevat asukkaita, naapureita ja isännöitsijöitä naapuruston ongelmatilanteissa. Jatkossa sote-uudistus aiheuttaisi näiden toimijoiden väliin suuren railon. Asuminen ja palvelut eriytyisivät. Tästä voi tulla suuria haasteita.
Yhden asunnottomuuden ongelman olemme osanneet jo ratkaista. Vielä parikymmentä vuotta sitten meillä oli tuhansia pitkäaikaisasunnottomia, joista moni eli metsissä, kaduilla ja tilapäisasuntoloissa. Minäkin muistan lapsuudestani, miten näitä majoja näkyi pitkin Keskuspuistoa. Ulkona asuvia asunnottomia meillä on yhä, mutta määrä on vähentynyt merkittävästi: nyt puhutaan sadoista eikä tuhansista. Ei siis ole sattumaa, että Suomeen tulee tasaisesti meidän “asunto ensin”-mallista kiinnostuneita ulkomaalaisia vierailijoita. Mallimme pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseksi on ollut edistyksellinen, mutta on hyvä huomata, että mallimme ei ole “pelkkä asunto”. Ajatus on, että asumisesta aloitetaan, mutta muuta tukea pitää olla riittävästi ja hyvin: päihde- ja mielenterveyspalveluita, sosiaalityötä ja -ohjausta. Se on paitsi asuntoa vailla olevien myös muiden helsinkiläisten etu. Oma koti ja asuminen ovat ihmisoikeuksia.
Sanna Vesikansa
apulaispormestari
Länsi-Pakila
