Kun pari vuotta sitten luokseni muutti uskontoaan harjoittava muslimi, huomasimme, että arjessamme on paljon yhteistä. Rukous, pyhät tekstit, jonkinlainen syvä luomakunnan arvostaminen – pyykinpesu, ruoanlaitto, hölmöt vitsit. Uskontodialogista tuli osa arkea.
Suomalaisessa yhteiskunnassa elää eräänlainen kirjoittamaton sääntö, että uskonnosta – kuten myöskään politiikasta tai rahasta – ei puhuta. Uskonto kuuluu (vaikeasti määriteltävälle) yksityisyyden alueelle. Tämä on äärimmillään johtanut vaatimuksiin ”uskontoneutraaleista” tiloista ja instituutioista, sekä siihen, että syvällinen ymmärrys uskonnoista on jäänyt uupumaan.
Olemme Oulunkylän seurakunnassa parin vuoden ajan kiinnittäneet erityistä huomiota siihen, että yhteisömme on avoin ja tervetulleeksi toivottava ihmisille, jotka ovat saapuneet Suomeen etsimään turvapaikkaa. Tämä itsetutkiskelu ja uusien toimintatapojen luominen on johtanut myös luontevaan uskontodialogiin: eri vakaumukset, uskonnot ja hengellisyyden muodot ovat tulleet lähelle toisiaan.
Tuon vuorovaikutuksen äärellä olen vakuuttunut siitä, että meille pitäisi vaikenemisen kulttuurin sijasta opettaa, kuinka käydä avointa, luovaa, kiinnostunutta, kriittistä ja inspiroitunutta keskustelua uskonnosta. Mutta sen lisäksi meidän pitäisi ymmärtää, että uskonnoista, ja eritoten pyhästä, opitaan usein – ei niinkään lukemalla kirjoja, vaan lukemalla ihmisiä. Uskonnot eivät ole staattisia, selkeärajaisia ja historiallisia ilmiöitä. Ne ovat elävää todellisuutta, ruumiillista ja arkista. Ne ovat ikuisuusperspektiivin lisäksi jatkuvassa muutoksessa. Tällaisessa vuorovaikutuksessa pyhä ei ole vain hartautta, symboleja tai tiloja, vaan jotakin toiminnallista. Pyhä on verbi: se ottaa muodon, se tapahtuu meissä.
Minulla on kastehetkessä usein tapana todeta, että ihminen, joka oppii pitämään jotakin pyhänä, osaa myös kunnioittaa ja arvostaa toisen ihmisen pyhää. Se johtaa syvään myötätuntoon ja solidaarisuuteen: uskallukseen puolustaa toista, ilman minkäänlaista pelkoa oman ainutlaatuisuuden turhentumisesta. Myös kouluissa ja päiväkodeissa pitäisi uskontojen riisumisen sijaan hakeutua vuorovaikutukseen, viettää kaikille eri perinteille tärkeitä juhlia ja tutustua toisten hengellisyyteen – ihan kuten kieliin ja kulttuureihinkin.
Usein kuvittelemme kuitenkin, että erot ja toisenlaisuus ovat lähtökohtaisesti ongelma, josta tulee vaieta. Itse uskon, että voimme oppia syvää arvostusta ja kunnioitusta toisiamme kohtaan, ei eroista huolimatta, vaan nimenomaan niiden vuoksi. Kun avaamme aistimme ja ymmärryksemme ihmettelemään toinen toisiamme, emme voi olla oppimatta samalla itsestämme. Se on Pyhän tapa muuttaa meitä.
Teksti: Marjaana Toiviainen
