Lean muistolle
”Mitä pidät alttaritekstiileistä? kysäisee tarinoiva kirkko, kun huomaa minun tuijottavan kiinteästi kuparin ja pellavan kirjomia alttariliinoja. Pidän, vastaan. Vahva kupari ja luonnonväreillä värjätty pellava, mistä tekstiilitaiteilija Lea Thil-Junnila keksikin sen yhdistelmän, luontuu hyvin tiilien puna/lila pintaa vasten. Kattoikkunoista kiilaava aurinko on ehtinyt vuosikymmenien aikana jo hiukan haalistaa pellavan väriä, mutta pellava on luonnontilassakin hyvä, aito. Pidän Lean tekstiileistä enemmän kuin kirkkoon myöhemmin hankituista lisätekstiileistä, sillä alkuperäiset ovat syntymäominaisuutena saatuja, asettuvat tiilipintaa vasten.” (Ja niin tapahtui s. 42)
Tällaista tarinoi minulle Oulunkylän kirkon alttari muisteluksieni kirjassa, joka ilmestyi keväällä 2018. Kirja ehti tuskin tulla ulos painosta, kun luin HS:sta kuolinilmoituksen: tekstiilitaiteilija Lea Thil-Junnila 1930-2018.
Tutustuessani Leaan hän asui perheineen Veräjämäessä Aidasmäentiellä, omakotitalossa, missä ehdin pistäytyä muutaman kerran. Esimerkiksi silloin kun nuorisonohjaaja Marja-Liisa Huttusen kanssa houkuttelimme hänet vierailijaksi kasvivärjäysleirille Sammatin Elämännokkaan kesällä 1982, jolloin Lea opetti meille solmubatiikkia. Leiriäkin isompi urakka oli saada Helsingin seurakuntayhtymän rahamiehet vakuuttuneiksi, että ”Pellavapellot” kannattaa ostaa Veräjämäen seurakuntakodin seinälle, Lean kolmiosainen pellavaryijy, joka oli ollut paikallisessa näyttelyssä ja kertoi kuvallisesti alueen pellavapelloista. (Nyt ei ole enää seurakuntakotia Veräjämäessä ja taideteoskin odottelee uutta sijoituspaikkaa.) Eräänä jouluna soi ovikelloni ja ”joulupukki” toi kuultokudoksen neitsyt Mariasta, kuparia ja pellavaa kuten kirkon tekstiilitkin. Lean kutoma Maria-teos kuultaa edelleen ikkunassani ja piirtelee kuvioita luonnon valon ja varjojen siveltimellä kotini seinälle.
Kun Oulunkylän kirkko Teinintiellä valmistui 1972, Lea sai tehtäväkseen suunnitella ja valmistaa sinne alttaritekstiilit. Lisäksi messukasukat ja stolat. Pyhäkoulutyön nimissä tilasimme häneltä myös kastemekon, jota oman kastemekon puuttuessa saisi vapaasti käyttää. Valkoista pellavaa, reikäompeleita koristeena, muistan. Sanon muistan, sillä mekko näyttää kadonneen. Ehti se olla muutamana jouluna myös Jeesus-lapsen yllä seimessä, niin että olisivatko enkelit omineet sen.
Kun haastattelin Leaa Seurakuntalehden joulunumeroon (4/1976), pyysin häntä suunnittelemaan, millaisen tekstiilityön hän tekisi Oulunkylän kirkon alttaritauluksi, jos saisi. – Aihe tietysti kärsimyshistoriasta, Lea sanoo ja sijoittaisi työn alttariseinän pilarien väliin, jotakin korkeaa ja paljon värejä, hehkuvia ja lämpimiä värejä. Hän oli juuri valmistelemassa uutta näyttelyä ja kokeillut erilaisia materiaaleja, jotka saavat maallikon ihastuksesta mykäksi: hamppunarut, hevosenhäntäjouhet, kalaverkot, luudanvarvut, villa, rohdintupot ja tietysti kupari ja pellava.
Kun Oulunkylän kirkko täytti kymmenen vuotta adventtina 1982, kutsuimme kirkon taiteilijoita kertomaan töistään, Raimo Heino alttariveistoksestaan, Lea Thil-Junnila tekstiileistään jne. Leaa jouduin todella houkuttelemaan, vaatimaton ja tärkeilemätön kun oli eikä halunnut pitää itseään esillä.
Kuolinilmoitus kertoo, että Lea muutti ajasta ikuisuuteen Mäntyharjulla, mutta Oulunkylän kirkossa hänen kättensä jälki näkyy edelleen. Kynttilöiden valo kimaltelee kuparista ja luonnonväreillä värjätty pellava piirtää Raamatusta nousevat kuvionsa, viinirypäleitä, Pyhän Hengen kyyhkynen, ristin ornamentti. Tänäkin jouluna, jolloin taiteilija itse on jo tuonilmaisissa.
Teksti: Liisa Järvinen
Kuva: Oulunkylän seurakunnan kuva-arkisto/Mannelin
