Oulunkyläinen pyyteli lukijoitten muistoja, kun Oulunkylä nyt täyttää sata vuotta. Ihan sadan vuoden ajalta minulla ei ole muistoja, mutta 1960-luvulta lähtien kuitenkin.
Joku kysyi minulta tuonnoin, miltä tuntuu, kun jää asumaan eläkkeellä entisen työpaikkansa alueelle. Pidin silloin kysymystä kummallisena, nyt ymmärrän paremmin. Tuntuu. Tästä eräänä esimerkkinä kadonneet puutalot.
Tulin Oulunkylään tammikuussa 1965 työpaikkana Oulunkylän seurakunta, josta jäin eläkkeelle kesäkuussa 2003. Kohta parikymmentä vuotta on tullut kuljeskeltua täällä eläkeläisen roolissa. Tuon tuosta totean itsekseni, että tuossahan oli se talo ja tuossa se. Mihin ne ovat häipyneet ja milloin ja mitä muistoja jättivät?
Oman piirteensä asiaan luo muisto, miten vielä 1960-luvulla osoitteet oli merkitty. Esimerkiksi Pellavakaski 6 tai Päiväkumpu 3. Katujen nimet alkoivat vakiintua alueella itsenäisen Oulunkylän liityttyä Helsingin kaupunkiin 1946, mutta vanhempia paikan nimityksiä näkyi ja kuului yhä. Pellavakaski 6 oli yhtä kuin Runoilijanpolku 2 eli Pellavakasken seurakuntakoti eli Veräjämäen seurakuntakoti. Vanha puurakennus (nykyisin purettu) oli lahjoituksena saatu ja sitä hoiti kahdeksankymppinen neiti Liida Tarvonen (sen ajan ilmaisua käyttääkseni), jonka iloinen ja ystävällinen olemus jäi uudelle työntekijälle erityisesti mieleen.
Päiväkumpu 3 oli yhtä kuin Teinintie 26, missä osoitteessa sijaitsi vanha pappila ja sen yhteydessä kirkkoherranvirasto ja eräitä työntekijöiden asuntoja. Rakennus oli siirretty Bulevardilta vuosisadan alussa. Kun Teinintie pantiin poikki, loppupää tuntee nimen Rautiontie. Joskus toivoin, että Rautiontie olisi saanut nimensä lapsuuteni radiosedältä (Markus-setä), Markus Rautiolta, mutta selitys kuuluu, että rautio viittaa vanhaan kansanomaiseen sepän nimitykseen. Tällä alueellahan on muitakin ”ammattinimikkeitä” alkaen teinistä käskynhaltijaan ja siltavoutiin asti.
Vanha pappilarakennus purettiin 1980 Oulunkylän saatua viimein uuden kirkon 1972 ja sen yhteyteen kirkkoherraviraston ja muut toimitilat.
Yksi kadonnut puutalo, joka on jäänyt mieleeni ja palautuu aika ajoin ajatuksiin, on runoilija Larin-Kyöstin mökki Veräjämäessä. Kun Yhteisvastuukeräyksen lista kourassani soitin ovikelloa (olisiko ollut 1970-luvulla), portaille ilmestyi Daniel Katz, kirjailija, jonka isoisä Suomeen hiihti. Larin-Kyösti oli jo muuttanut tuonilmaisiin (1948) testamentattuaan mökkinsä Kirjailijaliitolle, talo purettiin sittemmin. Larin-Kyöstillä sentään on oma katunsa ja nimikkoseuransa edelleen.
Muitakin kadonneita puutaloja jään muistelemaan kulkiessani paikan ohi; Tyyne-opettajan skilloja sinisenään hehkuvan talon pihamaata Teinintiellä ja Ritvan kotia Patolantiellä, missä pyhäkoulunopettajien kokousten merkeissä vietimme rattoisia iltoja takan ääressä. Kullatorpan lastenkoti Mäkitorpantiellä eli viimeisiä aikojaan 1960-luvulla. Vanha kansakoulu Teinintie 8 on sentään päärakennuksensa puolesta edelleen jäljellä, vaikka opettaja-asuntola tuhoutui tulipalossa. Kadonneet talot ovat siis edelleen olemassa, aivan kuin historiallinen aavesärky, vaikka itse kohde on amputoitu.
Mutta mikä onkaan kestorakennus Oulunkylän vanhojen puurakennusten joukossa, mikä muu kuin vanha puukirkko Siltavoudintie 12. Vuodesta 1905 lähtien se on siinä seissyt katoamatta edes tulipalossa 1978. Ensin rukoushuoneen nimikkeellä, sitten (väliaikaisena) kirkkona, monille yhä ikimuistoisena rippikirkkona tai vihki-, kaste- ja hautaan siunauksen tyyssijana. Kellotapuli on vuodelta 1932. Minulle tärkeä jo siksi, että se oli ainut kirkko Oulunkylässä tänne tullessani 1965.
Muuan seikka joka kiehtoi minua alueelle muutettuani ja täällä kulkiessani olivat värilliset ikkunaruudut useissa vanhoissa villoissa, huviloissa. Ainakin yhdessä paikassa niiden läpi voi kurkistaa edelleen, Jokiniementiellä kuvanveistäjä Kaarlo Haltian aikoinaan asumassa puutalossa. Miksei värillisiä ikkunaruutuja voisi elvyttää uudelleen talossa kuin talossa, yksi ruutu auringon keltainen, toinen ruutu taivaan sininen, kolmas vihreä kuin hiirenkorviaan odottava koivu. Elämä saisi lisäväriä.
Teksti: Liisa Järvinen
Kuva: Liisa Järvisen arkisto
