Muistoja 50-60-luvun Oulunkylästä, osa 1.
Kotoa itään silloista Teinintietä (nyt siis Käskynhaltijantie) pääsi Pukinmäen suuntaan. Nykyisen K-raudan tienoilla oli, kuinkas muuten, peltoja. Ja kauppapuutarha lasikasvihuoneineen. Sieltä löysin ensimmäisen kesätyöpaikan 13-vuotiaana.
Mielin omaa polkupyörää ja sen hankkimiseksi piti ansaita myös itse jotakin. Työni oli aikuisen työkaverin parina nuputtaa neilikoita ja poistaa tomaatin varkaita kasvihuoneissa. Neilikoitten nuputtaminen tarkoittaa sitä, että neilikan suorasta varresta napsitaan sivuversot pois niin, että varren ylin nuppu kehittyy upeaksi leikkokukaksi. Varkaat tomaatissa taas ovat sivuversoja, jotka vievät kasvuvoiman kukilta ja heikentävät satoa. Varkaita napsiessani kädet värjäytyivät aivan vihreiksi ja tomaatin tuoksu tuli tutuksi.
Työ oli ihan kivaa ja opettavaista, aikuiset työkaverit mukavia. Mutta tuona kesänä minuun asettui pieni feminismin siemen. Palkkani oli 75 penniä tunnilta. Samassa kauppapuutarhassa oli pari ikäistäni poikaa, joiden palkka oli 1,50 markkaa tunnilta. Heitä en kuumassa kasvihuoneessa nähnyt. Enimmäkseen he ajeluttivat toisiaan kottikärryssä ympäriinsä tai huitelivat kasteluletkujen kanssa auringonpaisteessa.
No, rahahan ei tunnetusti tee onnelliseksi, vaikka rahan puute voi tehdä onnettomaksi. Polkupyörän sain sitten aikanaan. Sillä kelpasi ajella monet hauskat retket Oulunkylässä ja kauempanakin. Vuosia myöhemmin tuo polkupyörä jäi varkaitten saaliiksi. Harmi sinänsä, mutta tuskin se muutenkaan nyt yli viidenkymmenen vuoden jälkeen olisi enää kelpo ajokki.
Kauppapuutarhalta Pukinmäen suuntaan jatkettaessa tulee vastaan Vantaanjoki. Joen ylittää Oulunkylän ja Pukinmäen yhdistävä silta. Sen pohjoispuolella oli matonpesulaituri. Siitä käytiin uimassakin. Ennätys talviturkin kastamiseen taisi olla toukokuun 11. päivä. Joskus uintireissuilla pelastettiin jonkun tädin matto, joka huuhdeltaessa oli livennyt käsistä jokeen.
Itse olin myös joskus pyykillä. Maton kuuraus juuriharjalla ja mäntysuovalla ei ollut lämpimällä säällä yhtään hassumpaa ajankulua ja rusketuksen hankkimista. Aurinkoa otettiin vielä 60-luvulla mielin määrin ihon palamisesta vähät välittäen. Silloin myös luultiin, että kyllä jokeen saippuaa mahtuu. Ei ymmärretty vielä arvostaa vesistön puhtautta samalla tavalla kuin tänä päivänä.
Oulunkylä on ollut lapselle hyvä paikka kasvaa. Kodin lähellä eri ikäiset ihmiset olivat tuttuja toisilleen, sekä vanhat että nuoret. Elämä oli yhteisöllistä, vaikka juuri tuota sanaa ei silloin käytetty. Vastaantulijoita tervehdittiin. Naapurin asioista tiedettiin joskus liikaakin, mutta osattiinpa sitten auttaa, kun jollain oli avun tarvetta.
Varsinaisia järjestettyjä harrastuksia ei ollut paljon, mutta eri ikäiset lapset leikkivät ja pelasivat yhdessä, pihoilla pihaleikkejä, kentällä neljäämaalia. Välillä pikkusiskot ja -veljet otettiin mukaan, välillä ei. Sitten pienemmät keksivät omia juttuja. Tekemistä ja kavereita löytyi yleensä aina. Hypättiin pitkää narua, heitettiin tennispallolla seinää vasten ja vaikka mitä.
Luonto oli silloin lähellä. Skutsiin sai rakennella majoja. Kallioilla oli omat leikit ja paikoilla nimet. Suokallion lähellä kasvoi kihokkeja, hui, lihansyöjäkasveja. Käärmekalliolla ei ollut välttämättä käärmeitä, mutta siinä kulki talvella hiihtolatu ylös ja alas kuin käärmeen luikertelu.
Onneksi luontoa on puistoina säilytetty ja leikkipaikkoja rakennettu. Vaatimaton yleisurheilukenttä ja viereinen hiekkakenttä ovat kasvaneet kokonaiseksi liikuntapuistoksi. Uskon, että Oulunkylässä on edelleen hyvä kasvaa ja elämäänsä elää.
Onnea ja menestystä satavuotiaalle!
Teksti ja kuva: Marjatta Weckman os. Viitasaari
”Oulunkylä on edelleen tärkeä paikka minulle, varsinkin se muistojen Oulunkylä, jonne synnyin 1949 ja jossa kasvoin aikuiseksi. 70-luvun alkupuolella muutin pois, uuteen kotiin Vantaalle. Kotiutuminen toiseen kaupunkiin oli hidas prosessi. Puolisoni kanssa olimme aluksi kuin Vantaalla asuvia helsinkiläisiä. Kotiutumista avitti paikallislehti, joka kertoi lähitapahtumista ja -ihmisistä. Uskon, että Oulunkyläinen toimii samassa tärkeässä roolissa niille, jotka aikuisena muuttavat Oulunkylään” – Marjatta Weckman.
