Muistoja 50-60 -luvun Oulunkylästä, osa 2.
Kotoa Teinintietä pitkin länteen päin mentiin kansakouluun, siihen, joka nyt löytyy netistä nimellä Puukoulu – Pieni Kulttuuritalo. Matkan varrella oli peltojen laidassa ”maitotalo”, Kartano, josta haettiin kannulla maitoa ennen kuin sitä alettiin ostaa Elannosta radan toiselta puolelta. Syksyisin Kartanosta ostettiin kaalinpäitä kellariin ja pyykkikorillinen avomaan kurkkuja äidin säilöttäviksi. Nyt Kartanon pelloilla ”kasvaa ihmisiä” eli paikalle on rakennettu valtavasti ihmisten koteja. Kansakoulutoverini muisteli, että hän oli käynyt Kartanolla syöttämässä vasikoita.
Itselläni ei ole Oulunkylästä juurikaan kesämuistoja, koska kesät olin aina maalla (niin kuin Oulunkylä ei silloin olisi ollut maaseutua). Kesäisin Etelä-Pohjanmaalla oli mukavaa. Sellainen on kuitenkin jäänyt mieleen, että isoveljet protestoivat maalla viipymistä syyslukukauden alkuun asti, ”ku sit puhuu taas iha landelaista skolessa vähän aikaa”. Se oli olevinaan noloa – teineille niin monet asiat olivat silloin ja ovat nytkin noloja.
Koulua käytiin 50-luvun lopulla kahdessa vuorossa. Kun lapsia oli paljon, kaikki eivät mahtuneet koulurakennukseen yhtä aikaa. Ekan luokan aloitin iltavuorossa. Kolmannella luokalla oppilaat jaettiin tyttö- ja poikaluokkiin. Kolmannen luokan kevätlukukausi aloitettiin uudessa hienossa koulurakennuksessa saman Teinintientien varressa vähän lähempänä kotia. Kaikki oppilaat pääsivät päivävuoroon. Uuden talon pohjoisosaan avautui myös upea kaupunginkirjasto. Enid Blytonin Viisikkojen seikkailut tulivat tutuiksi.
Neljännen tai viidennen luokan jälkeen pyrittiin oppikouluun. Osa lapsista jatkoi vielä kansakoulua. Oppikoulun käyminen oli maksullista eikä samalla tavalla kaikille mahdollista kuin nykyinen koulujärjestelmämme onneksi on.
Koululta länteen päin lapsen reviiri kasvoi ja samaan aikaan kasvoi myös Oulunkylä. Ensimmäiset oikeat kerrostalot nousivat Kivalterintielle. Uusissa taloissa avattiin myös elintarvikkeiden kivijalkakaupat, K-kauppa ja HOK. Taloja oli valmiina ainakin vuonna 1956, koska niistä tuli kouluun luokkatovereita.
Jo vähän aikaisemmin oli Kivalterintien ja Tuusulantien väliin rakennettu Kustaankartano, kerrostalon näköisiä punatiilirakennuksia korttelin verran. Kysymys oli uudenaikaisesta vanhainkodista. Hienoa oli hyvien asuintilojen lisäksi mm. kaunis iso puistoalue, asukkaiden harrastusmahdollisuudet ja juhlasali.
Juhlasaliin liittyy muistoja seurakunnan kerhotoiminnasta. Joulun aikaan lapset kävivät esiintymässä Kustaankartanossa. Ohjelmaan sisältyi aina enkelipukuisten esittämä jouluevankeliumi, kimaltelevissa päänauhoissa, valkeat irtosiivet selässä. Toinen vakionumero oli tonttuleikki. Jos oikein muistan, tontut jakoivat joulupussit vanhuksille, samanlaiset kuin kerhojen joulujuhlissa kerholaisille. Paperipussiin oli pakattu useimmiten omena, piparkakku ja makeisia.
Kun nyt päästiin Tuusulantielle asti, niin muistuupa mieleen tapaus syksyltä 1957. Sibeliuksen hautajaispäivänä kansakoulun oppilaat pääsivät Tuusulantien varteen hyvässä rivissä seuraamaan ja kunnioittamaan säveltäjämestarin surusaattuetta, joka matkasi Helsingistä Ainolaan, Järvenpäähän. Tie ei silloin vielä ollut moottoritie vaan paljon kapeampi väylä.
Kotoa pohjoiseen oli Oulunkylän yhteiskoulu Siltavoudintiellä. Rakennus oli verrattain uusi ja moderni vielä 60-luvun alussa. Kansakoulun jälkeen uutta oli se, että oppilaat kulkivat aineluokasta toiseen sen sijaan, että olisivat olleet koko koulupäivän yhden opettajansa kanssa omassa kotiluokassaan. Tilaa riitti silloin, mutta myöhemmin rakennusta on laajennettu kai pariinkin otteeseen.
Koulun takana, Siltavoudintien ja Siltavoudinkujan kulmatontin laidassa oli kioski, jonne liikenevät pennoset usein vietiin. Huokein artikkeli oli markan nallekarkki. Tammikuun 1. päivänä 1963 siitä tuli pennin nallekarkki. Rahauudistuksen jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa. Summista siis yksinkertaisesti pudotettiin kaksi nollaa pois. Rahan arvo ei uudistuksen yhteydessä heilahtanut puoleen eikä toiseen.
Kioskissa uutuus ja mieleen jäänyt maku oli Pantteri-pastilli, jonka tarinan Fazer kertoo alkaneen 1961. Välitunneilla kioskille oli turha mennä. Kioskin setä oli paikalla myymässä nameja vasta koulupäivän jälkeen.
Lyhyen koulumatkan kuljin oikopolkua, koska oikeita teitä pitkin matka olisi ollut kolminkertainen. Kotipihalta tontin takaosasta oli polku pusikon läpi jyrkkää alamäkeä suoraa kohti pohjoista. Vain pieni ”huispaus” ja hiekkakentän ylitettyään tuli koulun pihaan. Ja aina viime tingassa, taisinpa joskus kellon soitosta myöhästyäkin.
Oikopolku olisi ylittänyt nykyisen Käskynhaltijantien, mutta sitä tietä ei ole aina ollut olemassa. En muista tarkalleen tien valmistumista, mutta jossain vaiheessa 50-luvun lopulla se peltojen ja pajukoiden päälle rakennettiin. Erikoista ja uudenaikaista oli tien valaistus: kellanoranssit katuvalot, jotka saivat värit näyttämään oudoilta sekä vaatteissa että varsinkin ihmisen kasvoissa. Pitäisi selvittää, mitä uutuuksia nuo valo- ja kustannusteholtaan erinomaiset lamput olivatkaan, ehkäpä suurpainenatriumlamppuja. Niin tai näin, tällä vuosituhannella on jo taas ihan uudet lamput ja ledit, ja vielä moninkertaisemmat valotehot.
Teksti ja kuva: Marjatta Weckman os. Viitasaari
”Oulunkylä on edelleen tärkeä paikka minulle, varsinkin se muistojen Oulunkylä, jonne synnyin 1949 ja jossa kasvoin aikuiseksi. 70-luvun alkupuolella muutin pois, uuteen kotiin Vantaalle. Kotiutuminen toiseen kaupunkiin oli hidas prosessi. Puolisoni kanssa olimme aluksi kuin Vantaalla asuvia helsinkiläisiä. Kotiutumista avitti paikallislehti, joka kertoi lähitapahtumista ja -ihmisistä. Uskon, että Oulunkyläinen toimii samassa tärkeässä roolissa niille, jotka aikuisena muuttavat Oulunkylään” – Marjatta Weckman.
