Jatkosarjan ensimmäinen osa
Mies nosti kaulustaan pystyyn ja painoi karvahattua silmilleen, sillä räntäsade vihmoi vasten kasvoja avoimella asemalaiturilla. Kyltissä luki ÅGGELBY–ОГГЕЛЬБЮ. Tässä hänen piti ohjeiden mukaan jäädä junasta. Hän kaivoi taskustaan paperin, johon oli piirretty kartta ja täysihoitolan osoite. Hänelle oli varattu sieltä huone muutamaksi viikoksi. Joulukuun päivät olivat lyhyitä ja oli alkanut jo hämärtymään. Onneksi matka ei ollut pitkä ja kohta talo näkyi korkealla mäen päällä. Tarpoessaan loskassa mies hoki hiljaa kävelyn rytmiin ”Alas orjuus, Eläköön vallankumous, Vapaus kansalle!”, ”Alas orjuus, Eläköön vallankumous, Vapaus kansalle!”, ”Alas orjuus, Eläköön vallankumous, Vapaus kansalle!”
Tästä oli tullut hänelle tapa paetessaan varjostajiaan tai poliisia.
Talo näytti oikein mukavalta. Siinä oli kaksi kerrosta. Öljylamput loivat kelmeää valoa kuistille. Mies astui sisään, pyyhki saappaitaan ja otti hatun pois päästä. Pienen vastaanottotiskin takana seisoi kaksi naista. Miehelle oli kerrottu, että he olivat sisaruksia.
Hän esitteli itsensä saksaksi ja toinen naisista nyökkäsi hyväksyvästi löytäessään sillä nimellä tehdyn varauksen.
“Se tohtori”, nainen sanoi ottaessaan avaimen seinältä.
“Följa mig, Herr Doktor!”
Nainen heilutti avainta ja lähti nousemaan portaita yläkertaan.
Mies oli tyytyväinen saatuaan huoneen yläkerrasta. Hän halusi keskittyä kirjoittamiseen eikä aikonut edes liikkua paljon, muuta kuin alakertaan syömään.
Nainen alkoi kertoa huonon saksan ja ruotsin sekoituksella ruokailuajoista ja mies nyökkäsi tyytyväisenä. Hän laittoi salkkunsa pienen kirjoituspöydän päälle, kokeili tuolia ja katsahti ulos ikkunasta. Siellä satoi edelleen räntää.
Nainen näytti vielä kamiinan ja öljylampun sekä kertoi mistä puita ja öljyä voisi hakea itse lisää.
“Alles gut. Danke”, mies sanoi ja nyökkäsi kevyesti.
Alhaalla toinen sisaruksista oli jo keittiössä laittamassa illallista.
“Mitä sinä sille ruotsia aloit puhumaan? Olisit puhunut venäjää. Vallankumouksellinen se on.”
”Niin minäkin ajattelin, mutta näinä aikoina on parempi olla tietämättä liikaa.”
Seuraavana aamuna mies heräsi pihalta kuuluvaan hevosen hirnahteluun. Hän katsoi ikkunasta ulos. Taloon tuotiin puita ja kuskilla oli tekemistä hevoskärryn kääntämisessä lumisella pihalla. Lähitalojen lapset olivat tehneet lumiukon ja he heittelivät sitä ja toisiaan lumipalloilla.
“Lunta. Sitä oli paljon kotopuolessa. Ja pakkasta. Aina kuitenkin mentiin velipojan kanssa ulos leikkimään lumisotaa.”
Mies istui pöydän ääreen. Hän otti kynän käteensä ja puristi sitä lujaa.
“Sasha…miksi sinun piti kuolla niin nuorena? Lumisodassa ei kuoltu oikeasti, mutta sodassa tsaaria vastaan menetit henkesi.”
Mies laittoi lisää puita kamiinaan ja tuijotti liekkejä.
“Vallankumous vaatii aina uhrinsa. Kutsuvat meitä terroristeiksi, mutta meidän on pakko tehdä attentaatteja ja ryöstöjä, jotta saadaan riisto loppumaan. Tällä kerralla hävittiin, mutta ensi kerralla voitamme. Et kuollut turhaan Sasha. Uhreja tulee, mutta aseellinen vallankumous on ainoa mahdollisuutemme.”
Teksti: Kari Elovuori
