Helsingin vanhimmat alkuperäiset rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta. Tiedossa olevat Helsingin vanhimmat, yhä elävät puut sen sijaan ovat peräisin 1600-luvulta. Yksittäisten puiden ikä selvitetään vuosirenkaat kairanäytteestä laskemalla. Mutta kuinka vanhoja kaupunkimetsät ovat?
Istutusperäisissä metsissä tavallisesti on tiedossa tarkka vuosi, jolloin nykyinen puusto on perustettu puunkorjuun jälkeen. Tällöin ”metsän ikä” on yhtä kuin kulunut aika edellisestä koko puuston kuoleman aiheuttaneesta tapahtumasta ja sitä seuraavasta taimikon synnystä. Kun tätä historiaa ei ole tiedossa, metsätalouden suunnittelussa metsän ikänä on tapana pitää pisimpien eli nk. valtapuiden arvioitua tai mitattua keski-ikää.
Kaupunkimetsissä ei pääsääntöisesti ole harjoitettu metsätaloutta, jossa koko puusto poistettaisiin kerralla ja korvattaisiin istutetulla taimikolla. Yksittäisiä puita harvennuksissa poistamalla ylläpidetään jäävän puuston kasvua valon ja tilan vapauttamisella. Jos harvennuksissa poistetaan valikoiden vanhempia puita ja annetaan nuoremmille puille tilaa, seurauksena huomaamme jäävän valtapuuston keski-iän ja metsikön edellisestä laajemmin puuttomasta tilasta kuluneen ajan eriytyvän toisistaan. Tällöin kaupunkimetsät ovat kiinnostava esimerkki metsämaisemasta, jossa metsän ikää voi ajatella paitsi puiden keski-iän, myös puustoisen jatkumon pituuden kautta.
Pelkkä pitkä jatkumo ei vielä välttämättä takaa ns. vanhan metsän lajeille hyviä elinolosuhteita. Lajien näkökulmasta oleellista ovat metsän rakennepiirteet: vanhat ja/tai suuret elävät puuyksilöt, nuorten puiden tiheiköt, lahopuun määrä jne. Esimerkiksi kanahaukka tarvitsee vanhoja puuyksilöitä, joiden paksut oksat kantavat raskaan risupesän, hidaskasvuinen jäkälä vanhan ja vakaan puuyksilön kasvualustakseen, kun taas monille kovakuoriaisille välttämätöntä on juuri sopivan laatuinen lahopuu. Pitkä puustoinen jatkumo on näiden rakennepiirteiden esiintymisen edellytys, mutta ahkera yläharvennus, kaadetun puun metsästä poiskorjuu ja taimien raivaus aktiivisesti estää niiden kehittymisen.
Oulunkylän alue oli ennen vuoden 1953 asemakaavaa paitsi maatalousmaata, myös laajalti puustoinen. Vanhojen ilmakuvien sarjan avulla on mahdollista seurata tuon metsäisen alueen rakentamista ja hakkuita. Kun varhaisimmat julkisesti saatavat ilmakuvat ovat vuodelta 1932, voidaan todeta, että ne metsät, jotka näkyvät tuolloin kuvissa varttuneina, eivätkä ole tulleet tähän päivään mennessä päätehakatuiksi, ovat nyt jo yli 120 vuotisen jatkumon omaavia. Arvion tarkistamisessa voi käyttää maantasolla otettuja valokuvia, joissa näkyy puustoa. Tarkin tieto saadaan puiden vuosirenkaat laskemalla, esim. sahakannoista. Kun Taivaskallion pohjoisrinteessä kuoli suurehko määrä kuusia 2019, kävin laskemassa kuolleiden puiden iät. Vanhin kuusi oli kuollessaan n. 200 vuotta, ja useat puut haarukassa 140-180. Koska ko. puut kuolivat ihmistoiminnan seurauksena, on melko ilmeistä, että vastaavan ikäisiä puita on yhä lähialueilla elävien puiden joukossa.
Aloitan Oulunkyläläisessä kevään ja kesän kestävän juttusarjan, jossa esitellään yksityiskohtaisemmin muutamia tällaisia Oulunkylän lähimetsiä, joilla on pitkä puustoinen jatkumo.
Teksti ja kuva: Pyry Veteli, luontokartoittaja
