Tasan 50 vuotta sitten päättyi isämme kirjailija Oiva Paloheimon (1910 – 1973) maallinen vaellus. Elämänsä viimeiset 20 vuotta hän oli tallannut näitä Oulunkylän katuja asuttuaan aluksi Jokiniementiellä ja lopuksi Mäkitorpantiellä.
Oulunkylään hän päätyi, kun perheemme Tampereella hajosi ja Kirjailijaliitto tarjosi isälle asunnoksi Larin Kyöstin torppaa Veräjämäestä. Siellä isä paleli sitten 10 vuotta, sillä talo oli huonokuntoinen ja vetoinen, talvisin nurkat ja ikkunat sisältäkin jäässä. Ikävä ja yksinäisyys, masennus ja unettomuus ahdistivat eikä kirjoittaminen tahtonut sujua. Tirlittan, tuo rakastettu tarina ”orpotytöstä ihmisten ihmemaassa” oli ilmestynyt 1953 heti muuton jälkeen, mutta se olikin syntynyt jo kesällä Porvoon saaristossa, Suvikunnassa WSOY:n kirjailijamökissä.
Larin Kyöstin torpan eli Arttulan yläkerrassa asui isän iloksi kirjailija Essi Valta, joka oli viisas keskustelukumppani ja ystävällisesti auttoi monissa vaatehuoltoon liittyvissä asioissa kuten paidan silityksessä. Vuosien mittaan talossa vieraili paljon taiteilijaystäviä, kirjailijoita ja taidemaalareita ja kuvanveistäjiä. Läheisiä ystäviä olivat taiteilija Rolf Sandqvist, Tirlittanin kuvittaja ja hänen vaimonsa näyttelijä Vappu Jurkka. Oulunkylän taitelijatalosta tuli monia muitakin kuten Lauri Ahlgren, Jaakko Somersalo ja Pekka Kontio. Joukkoon kuului myös Unto Koistinen, joka maalasi isästä hienon muotokuvan 1961 ilmestyneen Salonki -novellikokoelman kanteen. Isän lisäksi tällä joukolla oli oikeus istua Sakari Pälsin kantapöydässä ”Stockan vinnillä”. Muita armoitettuja olivat mm Aapeli, Yrjö Kokko, Aimo Kanerva ja Åke Mattas. Myös Viljo Kajava ja Arvo Turtiainen kuuluivat joukkoon.
Taiteilijaystävät saapuivat joukolla Arttulaan syyskuussa 1960 juhlimaan isän 50-vuotispäivää. Juhlat oli jaettu kahdelle päivälle, ensimmäinen virallisille onnittelijoille kuten WSOY:n pääjohtaja Yrjö A. Jäntille. Toinen päivä oli sitten ratkiriemukasta menoa puheineen ja tarjoiluineen.
Arki ja kirjoittaminen oli raskasta ja vain harvoin syntyi se luova vimma, joka kirjan luomiseen tarvitaan. Veräjämäen vuosina syntyi kaksi romaania Patarouva ja Ei puu yksin pala sekä yksi herttainen satukirja Tinaseppä ja seitsemän, joka kertoo selvästi Oulunkylästä. Myös kootut Runot, aforismikokoelma Oivalluksia ja kokoelma Lapsia ja enkeleitä ilmestyivät noina vuosina.
Kesät isä vietti Suvikunnassa ja yritti sisukkaasti kirjoittaa. Siellä me lapsetkin (Elina, Matti ja Titta) saimme isän iloksi vierailla. Naapurimökissä naputteli ahkerasti Aapeli eli Simo Puupponen. Aapelin perheestä tuli isän uskollisia ystäviä ja talvisaikaan kaupungissa he tapasivat usein.
Isän elämässä tapahtui vielä yksi käänne: hän meni 1956 naimisiin ihailemansa tiedenaisen, musiikkipsykologi Sinikka Rädyn kanssa. Se ei tosin isän levotonta elämää kovin paljon rauhoittanut, mutta Sinikan vaikean reuman sekä tarmokkuuden ansiosta he muuttivat 1963 Mäkitorpantien uusiin kerrostaloihin. Siellä oli lämmintä ja kuivaa eikä vettä tarvinnut kaivosta hakea. Uuden asunnon hyvä puoli oli se, että siitä oli vain ”kivenheitto” hyvän ystävän Tapio Rautavaaran talolle Teinintiellä. Tapsan mielestä tosin riippuu siitä ”kuka sen kiven heittää”. Ontuvan Erikssonin säveltäjän unohtumaton laulu on soinut radiossa vuosikymmeniä ja sen tuntevat kaikki.
Jäätyään leskeksi 1969 isä yritti selvitä yksinäisestä arjestaan jotenkuten, mutta reistaileva sydän vaati monia sairaalareissuja. Me kolme aikuistunutta lasta asuimme silloin jo Helsingissä ja yritimme auttaa, mutta isän kanssa asumisesta ei tullut mitään. Hän oli levoton ja uneton, halusi jutella yökaudet, se ei opiskelijalle sopinut. Taiteilijaystävät eivät hylänneet vaan vierailivat edelleen, mutta kirjoittaa hän ei jaksanut, mikään ei ollut niin kuin ennen. Ainoa iso ilo oli isoisäksi tulo, ensin heinäkuussa 1972 ja sitten tammikuussa 1973.
Voimat isältä loppuivat 63-vuotiaana kesäkuussa 1973. Hänet on haudattu Maunulan uurnalehtoon Sinikan viereen.
Oulunkylä-seura halusi muistaa oman kylän kirjailijaa tämän 100-vuotispäivänä ja järjesti Seurahuoneella syyskuussa 2010 juhlallisen runomatinean. Hankkeen takana oli Eero Rantala, joka oli suuri Paloheimon ihailija. Hänen aloitteestaan syntyi myös Oiva Paloheimo- seura, jossa hän toimi myös aktiivisena vaikuttajana elämänsä loppuun 2019 saakka. Seura julkaisi syksyllä 2022 isän runoista ja novelleista koostuvan pienen antologian OIVA PALOHEIMO – lähellä taivasta päällä maan.
Oulunkyläläisille tiedoksi: Oulunkylän kirjastossa on ikioma hylly Oiva Paloheimon koko tuotannolle. Sinne on koottu kaikki romaanit, novellikokoelmat, kootut runot ja sadut 1935 – 1962. Mukana on myös uusi antologia ja veljeni Matti Paloheimon kirjoittama Levoton Lippi – Isäni Oiva Paloheimo.
Tämän hyllyn osalta kirjastolla on sääntö, jonka mukaan kirjoja ei anneta kotilainaan, mutta kirjastossa niitä saa lukea ja tutkia rauhassa. Erikseen voi tilata kotilainaan, jos joku teos kiinnostaa.
Lisäksi uutena tietona tämä: Kaikki Paloheimon runot, romaanit ja novellikokoelmat sekä Tirlittan ovat nyt ostettavissa e- kirjoina ja äänikirjoina Levoton lapsuus ja Tirlittan.
Teksti: Elina Paloheimo, entinen Oulunkylän asukas
Kuva: Elina Paloheimon kotiarkisto
