Mauno Koiviston tie suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajaksi on historian valossa varsin epätyypillinen. Tätä tietä valottaa erittäin ansiokkaasti historioitsija, professori ja entinen TUL:n nuorisoleiripäällikkö, Tapio Bergholm. Bergholmin kirjoittama Mauno Koiviston elämäkerran toinen osa Kova Koivisto (Otava 2023, 559 s.) käsittelee Koiviston elämänvaiheita vuosina 1960-1970.
Ensimmäinen elämäkertaosa Kiihkeä Koivisto kertoi vuosista Turussa. Toisessa osassa Mauno ja Tellervo muuttavat Helsinkiin ja Maunosta tulee Helsingin Työväen Säästöpankin johtaja. Pankkimies, joka ottaa voimakkaasti kantaa suomalaisen talouspolitiikan maailmaan. Ympärille kertyy Helsingissä erilaisia talouspolitiikan asiantuntijoita ja Koivisto herättää puheillaan ja kirjoituksillaan huomiota niin pankki- kuin poliittisissakin piireissä.
Bergholm kuvaa erittäin hyvin Mauno Koiviston 1960-luvun merkillistä taiteilua
sosiaalidemokraattisen puolueen erilaisten ryhmittymien välimaastoissa. Puolueen puheenjohtajaksi valittu Rafael Paasio saa tukea Koivistolta ja päinvastoin, mutta Paasion asema puoluejohdossa on koko 1960-luvun heikko. Tannerilais-pitsinkiläiset hallitsevat, TPSL antaa lisämaustetta puolue-elämään, suhde presidentti Kekkoseen on puolueelle ongelmallinen, Kekkos-kauna istuu syvällä, samoin kommunistien pelko.
Taitava pelaaja
Mauno Koivisto pelaa taitavaa peliä Paasion ja presidentti Kekkosen kanssa. Koivisto tekee myös avauksia kommunistien suuntaan. Hän on poliitikko ryhtymättä koskaan kansanedustajaehdokkaaksi, ei ole eduskunnassa, mutta vaikuttaa silti eri teitä koko ajan talouspoliittisiin päätöksiin.
Presidentti Kekkonen taiteilee myös, luottaa Koivistoon enemmän kuin ”omiinsa”, Maalaisliiton miehiin. Paasio tekee Koivistosta ensin valtiovarainministerin, sitten Kekkonen pääministerin.
Bergholm kuvaa hauskasti Koiviston valintaa Suomen Pankin pääjohtajaksi. Koivisto ei pyrkinyt, ei halunnut virkaan, mutta miten ollakaan hänet siihen valittiin eikä vaikkapa Ahti Karjalaista. Kirjassa ilmenee hyvin Koiviston ongelmat omiensa kanssa.
Kansan suosikki
Ministerinä Koivisto oli kirjan mukaisesti kova. Koivisto lupasi Suomen kansalle ankeita aikoja ja vyönkiristystä. Vuonna 1966 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, mutta vasemmistolaista politiikkaa ei Koiviston hallitus juurikaan tehnyt. Pitsingin 1966 vaalilupaukset Koivisto petti hyvin nopeasti. Työttömyys kasvoi, Ruotsiin lähdettiin töihin tuhatmäärin.
Bergholm kuvaa erittäin hyvin, itsekin ihmetellen, miten surkeudesta huolimatta pääministeri Koiviston suosio suomalaisten keskuudessa koko ajan kasvoi. Mauno Koivistosta tuli ”Manu”, ilmiö, ei vähiten televisioesiintymisten ansiosta. Vaimo Tellervollakin oli merkittävä osuus sukanparsimispuheineen. Koiviston tukan otsakiehkurasta tuli puheenaihe, epäselvistä mutinoista yritettiin saada selvää.
Koiviston suosio kantoi pitkälle, Kekkonenkin näki kilpailijan jo silloin ja välit viilenivät. Koivistolle suuri pettymys olivat vuoden 1970 eduskuntavaalit; vasemmisto hävisi ja Vennamo vei potin. Koivisto vetäytyi Suomen Pankkiin kasvamaan korkoa.
Tapio Bergholmin Koivisto-elämäkerran toinen osa jatkaa ykkösosan erinomaista huipputasoa elämäkertateoksena. Elävää, mielenkiintoista kerrontaa. Suuri lukunautinto ja oiva sukellus Suomen lähihistoriaan. Muistatko että Koiviston vasemmistoenemmistöinen hallitus vapautti keskioluen vuonna 1969? Se päätös oli hyvin kauaskantoinen, voimassa vieläkin.
Teksti: Pekka Hurme