Vuonna 1906 maassamme säädettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Aatelisista, talonpojista, porvaristosta ja papistosta koostuneet Säätyvaltiopäivät korvattiin Eduskunnalla. Äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui. Työväki, silloinen proletariaatti pääsi vaikuttamaan valtiollisiin asioihin. Suomessa, ensimmäisenä maana koko maailmassa, naiset saivat äänioikeuden lisäksi asettua ehdokkaaksi parlamenttiin eli Eduskuntaan. 19 valittiinkin.
Tästä oli joukko poikkeuksia, vangit, mielisairaat ja muut vajaavaltaiset eivät saaneet äänestää. 1960-luvun lopulla hekin saivat lopulta äänioikeuden. Marraskuun liike toimi näiden syrjäytettyjen ihmisten parissa organisoiden heitä järjestäytymään ja toimimaan itse. Siinä liikkeessä olin kyynärpäitäni myöten, kenttämiehenä.
Lähdin vuonna 1970 eduskuntavaalien ehdokkaaksi, kuten puoluetoverini, oikeusministeri Mikko Laaksonen. Jostain syystä Oikeusministeriö ei ehtinyt lähettää äänestyslaatikoita vankiloihin äänestyspäiviin mennessä, joten Mikko voitti 200 äänellä! Tulin hänen tilalleen vuotta myöhemmin, kun hänet nimitettiin Verohallituksen pääjohtajaksi.
Jordanian kuninkaan veli Prinssi Hussein kutsuttiin Pohjoismaiden neuvoston kokoukseen puhumaan sovittelevasti, kun Tanskassa oli julkaistu pilapiirros Muhammedista. Hän aloitti toteamalla, että hänen ei oikeastaan tulisi sotkeutua politiikkaan. Jordaniassa kaksi porukkaa ei saa äänestääkään, kuningashuoneen jäsenet kuten hän itse sekä vangit. Soluttauduin hänen turvamiestensä ohi kertoen, että Suomessa vangit ovat saaneet äänestää ja (väärensin vähän) he äänestivät minut eduskuntaan. Sitä paitsi, jos Yhdysvaltojen pari miljoonaa vankia olisi saanut äänestää, siellä olisi toinen presidentti eikä Irakin sota olisi alkanut. Prinssi Hussein pyysi minua lähettämään itselleen kopion laistamme.
Entä nyt Suomessa, tässä ”maailman onnellisimmassa” maassa, pohjoismaisessa demokratiassa.
Kolme neljästä suomalaisesta äänesti viime presidentin vaaleissa, naiset enemmän kuin miehet.
Mitä tekivät äänestämättömät?
Poliisihallituksen ja Tilastokeskuksen mukaan 15–20 %:lla, eli joka viidennellä tai kuudennella suomalaisista ei ole passia tai henkilötodistusta, jota vaaditaan äänestystilanteessa. Eli muodollisesti he eivät voi edes äänestää. Henkilöpapereiden hankkiminen on monimutkaista, aikaa vievää ja lisäksi maksaa.
Lähetin nämä tiedot joillekin eri puolueiden johtaville poliitikoille. He eivät juuri reagoineet.
Tilanne lähentelee skandaalia tässä ”pohjoismaisessa demokratiassa”. Maksuton henkilöllisyystodistus kuuluisi ihmisoikeuksiin ja asia pitää korjata välittömästi. Yhdysvalloissa erityisesti Demokraattinen puolue on maan eteläosien köyhien parissa auttanut ihmisiä rekisteröitymään äänestäjäluetteloihin.
Keitä poliitikot eniten pelkäävät – lehdistön lisäksi? Ensiksi toista miljoonaa vanhaa ihmisiä, jotka yleensä äänestävät ja ovat kiukkuisia. ”Ketä he aikovat näissä vaaleissa äänestää?” Toiseksi nuoria, ”ketähän he ryhtyvät nyt äänestämään – kun ovat saaneet äänioikeuden?”. Kolmanneksi äänestämättömiä. ”Entä jos ne lähtevätkin kerran liikkeelle, keitä ne äänestävät?”.
Kun suomalaiset vuonna 1906 saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, työväenpuolue sai enemmistön Eduskunnassa. Kuka nyt saa äänestämättömät liikkeelle ja lähtee ajamaan maan vähäisempien, köyhien, syrjäytettyjen ja hiljaisten asioita? Siinäpä kysymys. Se saa maan suurimman puolueen aseman seuraavissa vaaleissa.
Teksti ja kuva: Ilkka Taipale, kaupunginvaltuutettu (Sdp)
