Vietin vuosituhannen alussa joulua merimiespappina Lontoossa. Englanti oli tuoreeltaan avautunut suomalaisille työnhakijoille ja brexit-sanaa ei vielä oltu keksittykään. Moni suomalaisnuori tuli Lontooseen etsimään lamavuosien jälkeistä langanpäätä, työtä ja tulevaisuutta.
Jouluna moni heistä hakeutui merimieskirkolle, missä perinteisesti vietettiin aattona puurojuhlaa. Kirkkosalissa oli pitkät pukkipöydät. Laulettiin suomalaisia joululauluja ja kuultiin jouluevankeliumi. Joulupukkikin piipahti tervehtimässä. Mukana oli pitkään maassa asuneita suomalaisia, paikallisia Suomi-ystäviä, matkalaisia ja uusia tulijoita.
Puurojuhlan päätyttyä kirkko hiljalleen tyhjeni. Aulaan ja kahvioon jäi pyörimään joukko nuoria aikuisia, joilla ei ollut kiire minnekään. Ei ollut töitä, koti saattoi olla satunnainen yöpaikka. Ei myöskään vielä ystäviä uudessa maassa, perheestä puhumattakaan. Päätettiin porukalla, että vietetään yhdessä kirkolla aattoyötä.
Suomesta oli tullut laatikollinen joulupaketteja merenkulkijoille toimitettaviksi. Kussakin paketissa kotikutoiset villasukat. Näitä paketteja oli jäänyt jokunen, ja kävin työkaverin kanssa hakemassa niitä juhlistamaan spontaania aattoyön viettoa.
En etukäteen arvannut, miten hyvältä tuntui antaa nuo lahjapaketit, ja miten suuresti ne ilahduttivat saajia. Jotain erityistä oli kotikutoisissa villasukissa kaukana kotoa. Kenellä mieleen tuli mummi, kenelle äiti, sisko, veli tai kummi. Tai kuka nyt itse kutakin oli vuosien mittaan muistanut, hoitanut ja eri tavoin huoltanut.
”Jokaisella pitäisi olla joku, joka kutoo sulle sukat”, lausahti yksi paikalla olleista. Tulkitsin lauseen siten, että meillä jokaisella tulisi olla joku, joka meitä muistaa lämmöllä riippumatta siitä, missä ja miten kuljemme. Ajattelee meitä, ehkä myös muistaa pienellä eleellä. Tuo jouluyö ja sukkapaketit veivät meidät pitkälle matkalle kotimaahan, läheisten luo, lapsuusmuistoihin ja myös uudenlaiseen yhteyteen toistemme kanssa.
Satunnainen jouluyön porukka muodostui myös itselle merkitykselliseksi. Vaikka minulla oli työ ja koti, olin uusi tulija ja yksinäinen matkaaja itsekin.
Sukkia en osaa kutoa, mutta joulun alla mietin, keitä minä voin ajatella lämmöllä ja muistaa pienellä eleellä. Kaiken uutisvirran keskellä yritän myös hetkeksi pysähtyä joulun ihmeellisen uutisen äärelle: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille suuren ilo, ilosanoman koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: Te löydätte lapsen kapaloituna seimessä.”
Hyvää adventtia ja joulua toivottaen, Ulla Kosonen, kirkkoherra, Oulunkylän ev.lut. seurakunta
