Jatkosarjan toinen osa
Marcus Wahlgren istui ystävänsä Konrad Tilgmannin kanssa Esplanadin kappelissa.
He joivat punssia ja polttivat savukkeita. Täällä he viettivät enemmän aikaa kuin yliopistolla oikeustieteen opintojen parissa. Marcus otti taskustaan lentolehtisen ja näytti sitä ystävälleen.
“Älä nyt tässä niitä jaa”, Konrad nauroi.
Marcus tajusi, että joku voisi tosiaan käsittää väärin ja laittoi lehtisen takaisin taskuunsa.
“Samanlainen vai?” Konrad kysyi.
Marcus nyökkäsi. ”Pois harvainvalta”, ”Alas työnriistäjät ”, hän sanoi hiljaa ääneen.
Konrad sytytti toisen savukkeen.
“Mistä sait sen?”
“Olin eilen yliopistolla ja näin kun venäjänkielisen osaston amanuenssi jutteli vossikkakuskin kanssa. Se oli se sama kuski, joka silloin kerran haastoi meille riitaa. Muistatko? Uhosi silloin, että antaa meille porvaripojille kunnon läksytyksen. Sitten näin kerran, kun hänet pidätettiin. Selvä tapaus. Sosialisti. Bolševikki. Niitä on yliopistollakin.”
Amanuenssi antoi kuskille vähän salaillen ison kirjekuoren. Kuski lähti liikkeelle ja häneltä tippui joku paperi. Menin katsomaan ja se oli tämä lentolehtinen.
“Aiotko tehdä asialle jotain?” Konrad kysyi.
“Aion seurata miestä tänä iltana ja ottaa selville mitä hän puuhaa.”
“Vieläkö haudot sitä ajatusta?”
Marcus ei vastannut mitään.
Illalla Marcus laittoi vähän huonommat vaatteet päälle. Samat, joita hän käytti kun auttoi äitiä puutarhatöissä. Hän oli jopa ostanut halpoja venäläisiä savukkeita. Marcus meni talleille Hakaniemeen, jossa tiesi kuskin viettävän aikaansa. Hän poltteli tupakkaa kadunkulmassa ja odotti. Vähän ajan kuluttua talleilta tuli kaksi miestä ulos. Toinen oli hänen odottamansa kuski.
Hän heilautti kättään hyvästiksi ja lähti kävelemään Siltasaarenkatua pitkin kohti rautatieasemaa reppu selässään. Asemalla kuski osti matkalipun Oulunkylään.
”Tohtori” oli hakenut iltateensä yläkertaan. Hän istui pöydän ääressä ja katsoi ulos mietteissään.
“Suomessa on ollut hyvä olla viime vuosina. On saanut olla rauhassa Venäjän poliisilta. Lehdet on saatu salakuljetettua Suomen kautta.”
Hän valutti samovaarin hanasta lisää kuumaa vettä kuppiinsa.
“Se viimevuotinen pankkiryöstö Helsingissä oli ehkä virhe. Virhe oli ainakin antaa väärien miesten tehdä se ja Tiflisissä Koba meni liian pitkälle. Niin monta sivullista kuoli. Hänen kanssaan täytyy olla tulevaisuudessa varovainen. Rahaa puolue tietenkin ryöstöistä saa ja minäkin pakomatkaan, joka on varmaan kohta taas edessä. Toivottavasti saan tietää siitä ajoissa.”
Juna pysähtyi Oulunkylässä. Marcuksen valepuku oli onnistunut, koska kuski ei kiinnittänyt mitään huomiota mieheen, joka käveli jonkin matkan päässä hänen perässään.
Täysihoitola erottui hyvin hämärässä illassa, koska melkein joka ikkunasta loisti valoa. Kuski meni ovesta sisään ja Marcus jäi seuraamaan tilannetta kauemmas puiden suojaan.
Hän näki yhdessä yläkerran huoneessa varjon liikkuvan kattoa vasten. Sitten toinen varjo tuli näkyviin. Toinen varjo otti lakin pois päästä. Sen täytyi olla kuski.
Sitten varjot hävisivät. Marcus painautui puiden suojaan. Kuski tuli ovesta ulos ja asetti karvahatun päähänsä. Hän lähti kävelemään nopeasti aseman suuntaan.
Kaksi pikkupoikaa juoksi pihalle. Toinen tuli aivan Marcuksen lähelle puun taakse suojaan.
Lumipallo osui Marcuksen vieressä olevaan puuhun ja poika huomasi hänet.
“Osuiko?” Poika huusi.
“Ei onneksi”, Marcus naurahti – “leikittekö aina lumisotaa tässä pihalla?”
“Joo. Tässä on hyvät lumikasat.”
“Pyydä kaverisi hetkeksi tänne. Kysyn teiltä vähän tietoja. Saatte 50 penniä molemmat.”
“Santeri! Tuu tänne!”
Toinen poika juoksi paikalle. Pojat katsoivat Marcusta.Tiedättekö kuka asuu tuolla ylhäällä?
“Joo. Se on yks ukko. Ei me sitä ulkona olla nähty. Joskus heitetty lumipallo sen ikkunaan ja se on tullu katsomaan kuka heitti. Ollaan menty sit nopeasti piiloon.”
Marcus nyökkäsi ja kaivoi rahaa taskusta. Toinen poika huomasi povitaskussa olevan aseen.
“Oletko poliisi?” Poika tokaisi.
Marcus hämmentyi hetkeksi, mutta sitten tajusi, että poika oli huomannut aseen.
“Olen. Valvon täällä järjestystä.”
“Me ei kerrota sulle mitään!” Pojat huusivat yhtä aikaa ja lähtivät juoksemaan pois.
He kääntyivät vielä talon kulmalta huutamaan.
“Me ei olla mitään tsaarin poliisin ilmiantajia!”
Marcus otti pari askelta eteenpäin, mutta vetäytyi äkkiä puun suojaan, koska poikien kimeä huuto oli voinut kuulua sisälle taloon asti.
“Saakelin pojat!” Hän kirosi ja lähti hitaasti tarpomaan lumessa kohti asemaa.
Teksti: Kari Elovuori
