Oulunkyläinen - Pohjoiset esikaupungit -lehti

Kulttuuri, Oulunkylä, Uutiset, Veräjämäki

Kari Elovuori: Jäljet lumessa

Jäljet lumessa

Jäljet lumessa. Kuva: Efraimstochter.

neljäs osa

Kappeli oli jo alkanut täyttyä ihmisistä ja Marcus hylkäsi ajatuksen käydä juomassa siellä

yhden rauhoittavan konjakin. Esplanadin puisto näytti kauniilta hämärtyvässä illassa. Kaasulyhdyt oli juuri sytytetty. Marcus käveli päättäväisen näköisenä puiston läpi kohti Oopperakellaria.

Marcuksesta tuntui, että vastaantulevat ihmiset olisivat katsoneet häntä aivan kuin he tietäisivät kuka hän on ja mitä hän oli menossa tekemään. Aivan kuin olisi jo huominen, jolloin kaikki tuntisivat hänet – Se on hän! Katsokaa! Tuolla hän menee! Sankarimme!

Jo päivän luennolla yliopistolla, jonka aiheena oli Friedrich Nietzsche ”Tahto valtaan”, hänestä oli tuntunut, kuin kaikki siellä puhuttu olisi oikeuttanut hänen tulevaa tekoaan.

Marcus käveli nopeasti raitiovaunukiskojen yli Mikonkadulle ja mielessään siteerasi luennolla kuulemaansa.

 ”Tasa-arvo… Vaarallisempaa myrkkyä ei ole. Todellisuudessa se on oikeudenmukaisuuden loppu…

Hyvää on kaikki, mikä kohottaa vallantuntoa, ja onni on tunto siitä, että valta kasvaa.”

– Tiedän että tekoni on oikein, koska olen päättänyt niin ja minulla on valtaa tehdä se.

Marcus näki jo kauempaa, että yläkerran huoneessa ei palanut valoa. Hän käveli nopeasti ulko-oven luo, kuunteli hetken oven takana ja astui sisään. Marcus asteli portaiden luo kenenkään huomaamatta ja alkoi kiivetä hiljaa. Yläkerrassa ei näkynyt ketään. Marcus lähestyi kauimpana olevaa huonetta. Hän otti aseen kätensä, kokeili ovenkahvaa ja huomasi, että ovi ei ollut lukossa. Hän astui varovasti sisään. Marcus siristeli hetken silmiään hämärässä ja erotti siellä olevan pöydän ja tuolin ikkunan edessä ja vasemmalla puolella olevan sängyn. Kamiinassa paloi tuli. Marcus lähestyi kohti sänkyä. Sydän tykytti kiivaammin, hengitys salpautui jännityksestä ja sormi oli valmiina liipasimella. Kohta hän olisi suorittanut tekonsa, josta oli pitkään haaveillut. Hän tähtäsi kohti tummaa kohoumaa tyynyllä. Hän oli juuri painamassa liipasimesta, kun yhtäkkiä hänen kätensä meni veltoksi ja hän lysähti lattialle vuoteen viereen. Tyynyjä ja peittoja oli muotoiltu niin, että ne näyttäisivät nukkuvalta ihmiseltä peiton alla. Marcus riuhtaisi peitot ja tyynyt pois ja heitti ne ympäri huonetta. Häntä oli huijattu vanhalla tempulla. Marcus istui tuolille. Hän piteli päätään käsiensä välissä. Lumisade oli yltynyt. Taitaa tulla valkea joulu? Sitä Marcus ei miettinyt. Hän tuijotti ulos pimeyteen ja hoki hiljaa.

– Koko maailmalle… koko maailmalle… koko maailmalle…

Lunta oli satanut sen verran, että talosta tunti sitten pois johtaneet jalanjäljet olivat jo melkein hautautuneet lumen alle.

Olisiko maailmanhistoria saanut erilaisen käänteen, jos näitä jälkiä ei olisi koskaan syntynyt, vaan yläkerran hiljainen mies olisi päättänyt päivänsä täysihoitolan vuoteeseen?

Silloin ei tiedetty, että kohtalo oli varannut miehelle paikan 10 vuoden päähän, joka vaikutti koko maailmaan. Sitä kohti Vladimir Iljitš Lenin taivalsi.

Jäljet lumessa olivat jo hävinneet.

Share