Lähimetsäämme ilmestyi jokin aika sitten sohva. Siis siihen kapeaan, luonnontilaiseen kaistaleeseen Kylävoudintien päässä. Kuin kärpäspaperi sohva veti puoleensa vasikan tavoin kevätlaitumille heränneitä teinejä ja pian makea tuoksu leijui pitkänä vanana koiranulkoiluttajan reitillä.
Mietin, mitä mahtoi liikkua sen sohvanhylkääjän mielessä, joka kierrätyskeskuksen tai jäteaseman sijaan päätti raahata sen metsään. Yhtä lailla aprikoin, kuinka eläinrakkaat koiranomistajat eivät kuitenkaan jaksa kerätä lemmikkiensä jätöksiä metsäpolulta. Polulta, jossa leikkii myös pieniä lapsia. Lumen alta kun paljastuu joka kevät lukematon määrä pieniä kikkaroita ja suuria pökäleitä, joita saa taiten väistellä kuin maamiinoja. Jo yli 50 vuotta koiran omistaneena tiedän, että kysymys on vain tahtotilasta.
No, muutaman päivän päästä mysteerisohva häipyi ja samoin häipyi koirankakkaharmitus yhdessä heräävän luonnon kanssa. Kohta alkaa lomakausi ja kansa ryntää sankoin joukoin kesämökeille. Niin minäkin, sillä myös hoidettava äitini nauttii mökkielämästä ja luonnon läheisyydestä. Mutta tässä kohtaa iskee koirankakkaharmitustakin suurempi harmitus; omaishoitaja kun ei voi vakituisella vapaa-ajanpaikkakunnalla käyttää palveluseteliä hankkiakseen muutaman tunnin hoidon omaiselleen. Mitään lakisääteistä estettä tälle ei ole. Kysymys on jälleen kerran tahtotilasta.
Omaishoitajalle kertyy hoidettavan kunnosta riippuen lakisääteiset 2-3 vapaapäivää kuukaudessa, joka palveluseteliä käytettäessä tarkoittaa 24-36 tuntia vapaata. Olisihan se mukavaa, että 24/7 omaisestaan huolta pitävä läheinen pääsisi kesän aikana edes joskus käymään vaikka kesäteatterissa tai urheiluharrastuksissa. Omaishoitajat kun säästävät kunnalle vuosittain miljoonia.
Jos kuitenkin kaikesta huolimatta uhmaan viranhaltijoita ja vien äitini koko kesäksi maalle, pitää minun ajaa 200 kilometriä edestakaisin kahteen kertaan saadakseni hänelle hoitajan Helsingissä muutamaksi tunniksi. Eli yhteensä 800 kilometriä. Ei ihan kaupungin ilmastostrategian mukaista. Samaan viranomaisjäykkyyteen törmäsin, kun äitini olisi viime kesänä päässyt pariksi päiväksi paikalliseen hoivakotiin. Kunta vaati kuitenkin maksusitoumuksen mutta Helsinki ei sitä myöntänyt ja omalla rahalla hoitoa ei ollut mahdollista maksaa.
Omalla rahalla olen vuosi toisensa jälkeen yrittänyt palkata äidilleni apua, mutta kun se ei jostain syystä onnistu ammattilaisilta ilman palveluseteliä. Neuvoksi Helsinki kehotti etsimään mökkipaikkakunnalta lähihoitajan, joka hakeutuisi palveluntuottajaksi Helsinkiin. Tällaista ei etsinnöistä huolimatta löytynyt, sillä se kuulemma vaatii liikaa paperityötä. Ja kukaan koululainen ei äitiäni kykene hoitamaan, sillä vaippojen vaihdot ja liikuntarajoitteisen siirtelyt vaativat ammattilaisen.
Kaikesta huolimatta aion nauttia tulevasta kesästä täysin rinnoin ja iloita siitä, että minulla on mahdollisuus hoitaa läheistäni. Ei velvollisuudesta vaan rakkaudesta. Oikein ihanaa kesää kaikille ja voimia omaishoitajille!
Teksti ja kuva: Hilkka Ahde, kaupunginvaltuutettu (Sdp)
