Kaikista tuntuu kuoriutuvan kasvatusalan ja -psykologian ammattilaisia, kun lapsista ja nuorista sekä heidän ruutuajastaan puhutaan. Mutta tosiasia on, että kännykkä voi aiheuttaa – ja aiheuttaakin – lapsille ja nuorille riippuvuutta, stressiä, unihäiriöitä, keskittymisvaikeuksia, koulumenestystä, sosiaalisia ongelmia ja mielenterveysongelmia. Kännykkä voi myös altistaa heidät kiusaamiselle, häirinnälle, väkivallalle ja seksuaaliselle hyväksikäytölle.
Viime keväänä Helsingin kaupunki ohjeisti koulujaan kirjaamaan kännykän käytöstä tiukemmin omiin järjestyssääntöihinsä. Tästä syksystä alkaen jokaisessa koulussa pitäisi olla tilanne, jossa oppilaat eivät saa käyttää kännykkää oppituntien aikana, ellei opettaja anna siihen erillistä lupaa ja se on pedagogisesti perusteltua. Kännykät on pidettävä repussa, pulpetissa tai lokerossa, ja jos oppilas rikkoo sääntöä, opettaja voi ottaa kännykän pois ja palauttaa sen koulupäivän lopussa. Kännykän käytön rajoittaminen kouluissa on kirjattu jopa hallitusohjelmaan asti.
Kännykkäkielto on hyvä alku, mutta se ei riitä ratkaisemaan kännyköiden aiheuttamia ongelmia. Kännykkäkielto ei estä oppilaita käyttämästä kännykkää koulumatkoilla, välitunneilla, ruokatunneilla, kerhoissa, harrastuksissa tai kotona. Kännykkäkielto ei myöskään opeta oppilaita vastuulliseen ja tarkoituksenmukaiseen kännykän käyttöön. Eikä se ota huomioon sitä, että kännykkä voi olla joillekin oppilaille tärkeä apuväline, turvallisuuden tuoja tai sosiaalinen tuki.
Kännykkäkielto tarvitsee siis rinnalleen muita toimia, jotka edistävät puhelinten käytön kriittistä ja tietoista arviointia, kännykän käytön sääntelyä ja rajoittamista, kännykän käytön vaihtoehtoja ja korvaajia, kännykän käytön hyödyntämistä oppimisessa ja kännykän käytön yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta.
Puhelinten käytön vähentäminen lasten ja nuorten keskuudessa ei kuitenkaan ole vain koulun tai muun yhteiskunnan vastuulla. Me vanhemmat, kanssa-aikuiset, olemme tässä vähintään yhtä suuressa roolissa kuin lainsäädäntö, kun lasten ja nuorten arjesta puhutaan.
Oman tokaluokkalaiseni kanssa olen päässyt harjoittelemaan tätä vastuullisempaa roolia yhdessä puolisoni kanssa. On ollut meidän tehtävämme vanhempina luoda selkeitä ja johdonmukaisia sääntöjä ja rajoja kännykän käytölle. On meidän tehtävämme seurata ja valvoa kännykän käyttöä ja puuttua mahdollisiin ongelmiin. On meidän tehtävämme kertoa myös seurauksista, joita on jatkuvilla keskeytyksillä ja ärsykkeillä. On meidän tehtävämme ottaa vastaan pettymys, joka seuraa, kun ruudulle ei pääsekään.
Ja on meidän tehtävämme käydä keskustelua muiden vanhempien kanssa siitä, millaisia yhteisiä rajoja puhelinten käytölle asetamme. Niin mukavaa kuin olisikin antaa lasten sopia kaikki WhatsApp -ryhmissään, teemme niin aikuisten kesken – jotta lasten ei tarvitse pyöriä puhelimella.
Vaikeinta on tietenkin se, että on tehtävä kuten opettaa. Ei kännykkää ruokapöytään. Ulkoilua ja liikuntaa ruudun sijaan. Luetaan kirjasta, ei kännykän ruudulta. Toisaalta, jos jotain hyvää on omasta kasvatuksesta seurannut niin se, että kotona on 8-vuotias, joka vahtii minun ruutuaikaani vähintään yhtä hyvin kuin minä hänen.
Teksti: Sini Korpinen
Kaupunginvaltuutettu, kasvatuksen ja koulutuksen lautakunnan jäsen (kok.)
