”Ne tulivat isäni maille / Ja veivät lapsuuteni rekoissa sellutehtaalle /
Ne näyttivät kirvestä ja käyttivät sahaa / Ei nähneet metsää puilta / Ei ees puitakaan / Näkivät vain rahaa / Siellä ne sahaa.”
Tätä kirjoittaessani istun työmatkalla hotellihuoneessa Kemijoen varrella. Ollaan pohjoisessa, Lapissa. On syyskuu ja silti yli 20 astetta lämmintä. Mietin raakkuja, ja päässäni soi Maustetyttöjen kappale Ne tulivat isäni maille.
Kirkko ei ehkä perinteisesti ole se, jonka ajattelisi olevan kiinnostunut raakuista. Kirkko mielletään enemmän instituutioksi, joka on kiinnostuneempi tuonpuoleisesta taivasten valtakunnasta kuin tämänpuoleisesta maailmasta.
Silti kirkossakin jaetaan ympäristödiplomeita, ja on se joskus saanut Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnonkin. Kirkkoakin kiinnostavat raakut.
Minulle raakut olivat jonkinlainen herätys; havahtuminen siihen, että luonnonsuojelu ei ole vain kierrätystä ja kasvissyöntiä, vaan pitää kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Siihen, että jokaisen eliölajin luontainen kasvuympäristö säilyy.
Amerikkalainen feministiteologi Sallie McFague (1933–2019) esitteli aikanaan ajatuksen siitä, että maailma on Jumalan ruumis: Jumala ei ole näkymätön, hahmoton henki, vaan hänellä on fyysinen ruumis, aivan kuin luoduilla olennoillakin. Ja Jumalan ruumis on tämä meidän maailmamme.
McFaguen ajatusta mukaillen, sitä mukaa kuin mehiläiset tai raakut kuolevat sukupuuttoon, iskeytyvät naulat yhä syvemmälle itse Jumalan ruumiiseen.
Joskus ihmistä on kuvailtu luomakunnan kruunuksi, kehittyneimmäksi ja tärkeimmäksi eliölajiksi. Raakkuja ajatellessani mietin, onkohan näin. Tällä hetkellä ihmisellä ei ole luomakunnan pelastumisen kannalta juurikaan merkitystä. Ihminen ei pölytä kasveja kuin mehiläinen tai puhdista vettä kuten raakut.
Mutta ehkä ihmisestä voisi tulla luomakunnan kruunu – asettumalla raakkujen ja mehiläisten palvelukseen, kääntämällä suunnan kohti maailmaa, jossa tunnelin päässä on valoa.
Teksti ja kuva: Johanna Elo
viestijä ja pappi
Oulunkylän seurakunta
