Kolme kaverusta – veljekset Raine ja Arno Moliis sekä Matti Hara – istahtivat eräänä lokakuun alun sateisena päivänä muistelemaan lapsuuttaan 40-luvun lopun ja 50-luvun Veräjämäessä. Tapasimme Oulunkylän Kuntoutuskeskuksella ja tarinoidessa vierähti tunti, jos toinenkin. Näistä muisteloista nyt muutamia esiin nostettakoon; poikien kolttosetkin kun ovat jo varmasti ”rikoksina” vanhentuneet.
Raine ja Matti ovat saman ikäisiä, monet seikkailut yhdessä kokeneita sodanjälkeisen ajan kasvatteja. Arno on lähes vuosikymmenen nuorempi eikä häntä kaikkiin tempauksiin mukaan otettukaan, mutta samat nurkat ja ihmiset hänelläkin olivat lapsuuden kasvuympäristönä. Keskustelun otsikoksi sovittiin ”Veräjämäen kundit muistelevat” vaikka Matti ei veräjämäkeläiseksi itseään laskekaan. Lapsuuden asunto oli kyllä nykyisen Larin Kyöstin tien varrella, mutta kylän osat tunnettiin tuolloin toisilla nimillä. Veräjämäeksi taidettiin tuolloin käsittää osa nykyisen Jokiniementien eteläpuoleista aluetta, mutta siitäkin Matti asui Juhannusmäen alla Arttulassa. Molisin veljekset tunnistivat oman asuinympäristönsä Pellavakaskena.
Aivan omana alueenaan oli vielä Aidasmäki, joka tuohon aikaan oli hyvin ruotsinkielistä. Matti muisteli, ettei lapsena sinne oikein edes uskaltanut mennä kieltä osaamattomana. No, koko Oulunkylähän oli alun perin varsin ruotsinkielistä ja Åggelbyn suomenkieliseen nimeen liittyi muisto kansakoulusta. Opettaja Vire puolusti Pöllölä nimen käyttöä, jota hän perusteli ruotsinkielisen nimen erääksi alkuperäksi esitetyllä Ugglaby versiolla. Liekö tämä taustalla, kun hän laulatti luokallaan kansanlaulua, josta mieleen oli jäänyt seuraava pätkä: ”Mistä matka minne mihin, Pöllölästä Viljandihin”. Eihän se Pöllöläkään huono nimi olisi ollut; sattuvakin kenties, tuumivat keskustelijat.
Veräjämäen taitelijayhteisön edustajista on ”kundeilla” monia muistoja. Larin Kyösti mm. aikoinaan opetti pojille, miten oikeat intiaanit seurasivat vihollisten liikkeitä kuuntelemalla korva maassa hevosten kavioiden kopsetta. Pojat saatuaan oppia hieman soveltaen kokeilivat Ogelin asemalla korva kiskolla, miten pitkältä tulevat junat kuulee. Malmilta asti kuulemma ne tunnistettiin mutta pojat kyllä häädettiin nopeasti pois näistä puuhista.
Toisesta runoilijastamme, Oiva Paloheimosta on Arnolla hieman myöhemmältä ajalta jäänyt mieleen seuraava sattumus. Hän oli teininä palaamassa lauantai-illan päätteeksi kotiin viimeisellä ”juoppojunalla” (sen lähtöaika Helsingistä 00.35 muistettiin vieläkin). Oli talvisaika ja kylmäkin, joten Arno asteli reippaasti vihellellen asemalta Arttulan kautta ylös Juhannusmäkeä, kun kuuli Veräjänkorvan paikkeilla avunhuutoa runoilijan talolta. Siellä taiteilija värjötteli pihalla aamutakissa ja tohveleissa ja ilmeni että ulkohuussilla käydessä talon ovi olikin mennyt lukkoon. Omin avuin hän oli saanut lasikuistin ikkunan hajalle ja haettua vielä avuksi juuttisäkin, ettei itseään rikkoisi, mutta voimat eivät lopulta riittäneet sisään kiipeämiseen. Tässä riuska teinipoika häntä auttoi ja piankos runoilija kohteliaasti jo verannalta kumarteli ja kiitteli naapuriavusta.
Muista taitelijoista oli mieleen jäänyt mm. Seurahuoneen talossa asustellut Risto Mäkinen. Hän toimi aikanaan hyvin suositun Raul Roineen käsikirjoittaman Antti Puuhara -sarjakuvakirjan kuvittajana ja pyysi joskus poikia malleiksi, kun Antille haluttiin seikkaluihinsa tiettyjä asentoja. Kuvittaja piirsi myös Oulunkylän partiolaisten Ilvesvartion logon.
Kulttuuriteoksi mainittiin myös veräjämäkisen Hedengrenin panos bingon tuomisessa Suomeen. Varttuneemmat asukkaat saattavat muistaa hänet myös paperikaupasta, jota hän vaimonsa kanssa piti Oulunkylässä.
Vantaanjoella ja Pikkukoskella oli luonnollisesti hyvin tärkeä rooli poikien touhuissa. Matti muisteli, kuinka opetteli uimaan käsipohjaa Mutiksessa, ennen Pirunkalliota jokeen laskevan puron pienessä hiekkapohjaisessa suvannossa. Joen varrella oli muitakin harjoittelupaikkoja ja kun opittiin lisää, niin siirryttiin taas vähän lähemmäs Pirunkalliota.
Uimataito oli jo varsin kelvollinen, jos uskalsi mennä Rengaskivelle ja uida koiraa takaisin mutta varsinainen saavutus oli uintireissu Pirunkallion päässä olevalle vedenalaiselle kivelle nimeltään Afrikka. Siellä sai jalat pohjaan hyppimällä ja siten vedettyä vähän henkeä. Kivi lienee jäänyt paikalle aikoinaan koskea perattaessa ja on siellä varmaan edelleenkin, mutta kukaan kolmikosta ei ole poikavuosien jälkeen asiaa käynyt tarkistamassa.
Mukavia muistoja on jäänyt myös tukinuitosta ja tukkisumassa juoksemisesta. Matilla tosin oli kerran käydä huonosti, kun hän tippui pahan kerran tukkien väliin. Tukkijätkät hänet tuolloin onneksi noukkivat joesta kuiville. Jännää oli myös keväällä, kun ahtojäät tukkivat jokea ja myös Ryssänsillan yhteyteen tukinuiton ohjaukseen tehdyn puisen uran. Isompien vahinkojen välttämiseksi jääpatoja purettiin räjäyttämällä ja Arno muistaa, että heti ensimmäiset pamaukset kuullessa juostiin paikalle näitä toimia seuraamaan.
Vantaalla myös kalasteltiin ja Matti muisteli, kuinka he olivat kaveruspiiriin kuuluneen Jokelan Eliaksen kanssa veneellä Vanhankaupunginkosken alapuolella kuoreiden kutuaikaan nostamassa haaveilla kalaa kananruoaksi. Tuohon aikaan veräjämäkisilläkin oli vielä monenlaisia kotieläimiä ja norssi, jolla nimellä kuore tutummin tunnettiin, kelpasi hyvin Jokisten kanoille evääksi.
Kalaa nousi ajoittain paljon ja eräälläkin kerralla Elias joutui haavien ja astioiden täyttyessä ottamaan uusia konsteja avuksi: poika nappasi kalsarit jalasta, sitoi puntit solmuun ja jatkoi niillä norssien nostamista.
Raine muistaa myös kalastelleensa kuoreita pikkusilmäisestä kanaverkosta tehdyillä välineillä. He tosin myivät saaliinsa Virtasen kaupan edessä olleen oman myyntipisteen kautta kylän asukkaille ja kauppa kuulemma kävi hyvin. Arno kertoi myöhemmin opetelleensa herkullisen karjalaisen kuorepiirakan tekoa. Onkohan poikien saalis mennyt aikoinaan myös piiraisiin vai miten lienee tuolloin käytetty.
Veräjämäessä oli poikien lapsuudessa taiteilijoiden lisäksi monenlaista asujaa, joilla kullakin oli omia ja poikien mieleen jääneitä tapoja ja taipumuksia. Niiden muistelua jatketaan sitten seuraavalla kerralla.
Teksti ja kuva: Pekka Rintala
