Oulunkyläinen - Pohjoiset esikaupungit -lehti

Oulunkylä, Uutiset, Veräjämäki

Veräjämäen kundit muistelevat 2/3

poikia ulkona pöydän ääressä mustavalkoisessa kuvassa

Pellavakasken poikia tauolla 50-luvun puolivälin paikkeilla. Kuvassa vasemmalta Matti Martikainen, Björn Heimovalta ja Arno Moliis.

Jatkamme nyt kolmikon Raine ja Arno Moliis sekä Matti Hara muisteluita olosta ja elosta 40-luvun lopun ja 50-luvun Veräjämäessä. Lokakuisen tapaamisemme yhteydessä todettiin, että Oulunkylä on täynnä legendoja ja omaperäisiä ihmisiä. Näistä on poikienkin mieleen jäänyt monia persoonia ja sattumuksia.

Eräs muistoista liittyy ”jalkataiteilija” Vehviläiseen. Jalkataiteilu viittaasi erikoisiin tanssiaskeliin, joita taiteilija esitti, samalla säestäen esitystään toisen Oulunkyläisen, Tapio Rautavaaran Vain merimies voi rakastaa -laululla. Taiteilijan esittäytyminen satunnaiselle yleisölleen on jäänyt poikien mieleen: ”Minä Eelis Vehviläinen, jalkataiteilija, äiti sudeettisavolainen, isä polakki lappeenranta” ja perään pitkä litania ranskan kuuloista lorua. Askeleet ja esitys jäivät Matille niin hyvin mieleen, että hän myöhemminkin sillä hauskutti seuruettaan monen monissa illanistujaisissa. Jalkataiteilija oli myös usein Ålanderin vanhan neidin apulaisena ja tukena. Neidillä oli pitkään hyvin lihavaksi päässyt pystykorva, jota pidettiin oikein hyvänä; käytiinpä sille ostamassa kaupasta suklaatakin herkuksi. Aikanaan koira kuoli ja hautajaiset piti järjestää. Vehviläinen tuli kaivamaan haudan ja koira laskettiin asiankuuluvin saattosanoin havuille hautaan. Rakkaasta ystävästä oli kuitenkin vaikea luopua ja kahden viikon kuluttua neiti pyysi Vehviläistä kaivamaan haudan auki koska koiralla oli siellä kylmä ja kurja olo. Sauna lämmitettiin ja koira vietiin sinne lämpiämään ja pestäväksi. Lopulta ystävä sitten saatettiin uudelleen hautaansa.

Tuolloin talot lämpisivät puilla ja Moliisin veljekset muistelivat, kuinka puut tuotiin heille pitkinä pölleinä, joista ne sitten itse halottiin polttopuiksi. Kaveripiiriin kuuluneen Kankaan Ilpon kotiin polttopuut tuotiin valmiina koivuklapeina. Ilpon isä Esko Kangas toimi yliopistolla maatalous- ja metsäeläintieteen professorina ja hyönteiset liittyivät myös hänellä harrastuksiin. Kun klapikuorma kipattiin pihaan kellariluukun eteen, otti tutkija mahdollisuudesta vaarin. Eetteripullo taskussa professori tutki kuorman ja naputteli klapi kerrallaan pienellä vasaralla hyönteiset talteen. Matti muistaa kuinka hänkin kerran löysi purukasasta jonkin koppakuoriaisen, josta professori ihastui ikihyviksi – lieneekö ollut harvinainenkin. Seurauksena piti koko purukasa käydä vielä huolella läpi. Professori oli Suomen tunnetuimpia hyönteistutkijoita ja hänelle kertyi harrastuksestaan erittäin laaja ja hyvin luetteloitu kokoelma, jonka hän testamenttasi Suomen Hyönteistieteelliselle Seuralle. Kokoelmakaapit olivat pitkään Helsingin yliopiston tiloissa Viikissä, josta ne aikanaan siirtyivät Luonnontieteellisen keskusmuseon (Luomus) kokoelmiin. Kokoelmaa ei ole säilytetty erillisenä, vaan sen näytteet on yhdistetty museon muihin kokoelmiin. Alkuperäiset kaapit ovat ilmeisesti nykyisin ympäristöneuvos Pertti Rassin kotona mutta näytteet ovat siis Luomuksessa, jossa niihin voi tutustua sopimuksen mukaan.

Taiteilija Falck on jäänyt pojille mieleen asustaan. Hän kulki usein kylällä cowboy-asusteet päällään ja sen verran vakava oli tämä harrastus, että tyttärensäkin sai intiaanineidon varusteet. Ja pojathan antoivat neidolle näistä asusteistaan nimen ”roikkuva räkä”. Kyseessä oli varmaankin savolaismaisemistaan tunnettu itseoppinut taidemaalari Jarl Falck, joka toimi aikanaan myös Finlands svenska språk försvarskomittée (Suomen ruotsinkielen puolustustoimikunta) nimellä tunnetun yhdistyksen puheenjohtajana. Kiihkeänä ruotsin kielen aseman puolustajana hän mm. löysi 70-luvun puolivälissä Oulunkylän kirjastosta kirjan, jossa oli kirjaston leima vain suomen kielellä. No poliisijuttuhan siitä saatiin aikaiseksi ja kaupunginhallituksen ohjauksella kirjaston leimasimet sitten tarkastettiin ja korjattiin lain mukaisesti kaksikielisiksi (HS 27.11.1976).

Pellavakasken asujia oli myös ”Tsuge Lasse”, rautatiehallituksen palveluksessa toiminut virkamies. Hänet tunnettiin hyvin musikaalisena monen instrumentin taitajana, joka muisti ulkoa myös kaikki Suomen junien aikataulut. Samainen harrastus oli kuulemma Hannu Taanilalla ja George Godzinskyllakin ja saattoihan tiedoista olla hyötyä ennen älypuhelinten aikaa. Poikien käyttämä kutsumanimi tuli kuitenkin siitä, että aamulla töihin lähtiessä virkamies kulki asemaa kohden salkku kainalossa höyryjunan ääntä ja kulkua matkien. Enää emme voi tässäkään selvittää oliko lopulta kyseessä poikien hauskuttaminen vaiko jokin oma tärkeä rutiini.

Junista puhuttaessa kolmikko muisti Lepistön Antin, joka oli innokas junien seuraaja ja joka kunnostautui pysäyttämällä junat Oulunkylän asemalla. Mieleen hän on kuitenkin jäänyt lähinnä erityisestä taidostaan. Antti näet osasi kämmeniään yhteen puristellen tuottaa kovasti perä-ääniä muistuttavaa ääntä. Kyllähän se pikkupoikia nauratti, kun hän tätä taitoaan sopivasti ohikulkevan hienomman rouvan takana sovelsi. Eivät ole tässäkään paljoa ajat muuttuneet.

Arnon kaveruspiiriin kuului myös Björn Heimovalta. Hänen isänsä, säveltäjä, sanoittaja ja kapellimestari Edvin on jäänyt pojille mieleen Helsingin kesäolympialaisten ajoilta. Eräs kilpailun pyöräreiteistä kulki kylän läpi nykyistä vesilaitoksen mäkeä ylös. Innokas urheilun ystävä otti tuolloin kilpailijoista kuvia ojassa maaten – ilman filmiä kamerassa. Samaiseen kaverusporukkaan kuului myös Arnon paras leikkikaveri, Martikaisen Matti. Hänet kolmikko laskee menestyneiden oulunkyläläisten joukkoon ja kulttuurivaikuttajaksikin. Toimihan Matti myöhemmin mm. Valittujen Palojen tuotantojohtajana.

Poikien lapsuuden kasvuympäristöstä on vanhoista rakennuksista ja villoista suuri osa jo hävinnyt. Purettujen rakennusten joukossa on mm. vanha palokunnantalo, jonka juhlasalissa järjestettiin aikoinaan tansseja ja hienoja juhlia. Siellä toimi myös pojille tärkeä elokuvateatteri Biola. Tuolloin elokuvat näytettiin filmiltä projektorilla ja näytösten lisäksi mieleen ovatkin jääneet katkeilleen filmin pätkät, joita noukittiin roskiksesta pullopaukkujen tekoa varten ja brennarilla poltettavaksi. Palokuntatoiminta oli toki sellaisenaankin pikkupoikia kiinnostavaa seurattavaa ja siitä muodostui Rainelle myös harrastus. Hän toimi Oulunkylän ”brankkareissa” lopulta 20 vuotta.

Oli pojilla omiakin rakennusprojekteja. Pikkukosken rinteeseen rakennettiin intiaanikylä, jossa oli monta havumajaa ja toteemipaalukin. Erään leikin yhteydessä mukaan otettiin Jokelan Erkki, joka sidottiin kiinni paaluun ja taidettiin siihen viritellä jalkoihin pieni nuotiokin. Erkin isä – koirapoliisi Jokela, joka oli ”julman näköinen mies, jolla oli kyky lannistaa rosvot katseellaan” – havahtui poikien toimiin ja keskeytti touhut ennen isompia vahinkoja. Seurauksena majat kyllä hajotettiin, mutta jostain syystä toteemi sai vielä aikansa seisoa paikallaan.

Pojilla oli poikien touhut ja sodan jälkeen aseita oli vähän kaikilla. Ampumista harjoiteltiin joskus myös katulamput maaleina. Raine muistelee, kuinka heillä Ilpon kanssa kerran pienoiskiväärillä harjoitellessa sattui kohteeksi viulisti Oraksen Lilja vaimon kissa. Pojat yllättyivät, kun osuivat mutta onneksi kissa ei osumaan menehtynyt vaan kohelsi kovaa vauhtia suojaan. Tapaus oli kuitenkin varmasti Liljan Mosse-kissalle melkoinen järkytys. Olihan se kovasti hemmoteltu lemmikki, jolle käytiin hankkimassa evääksi hallista sydäntä ja muuta herkkua. No, näistä poikien kolttosista on monta tarinaa mutta niistä lisää seuraavalla kerralla. Korjataan silloin myös joitakin Hartsin jengiin liittyneitä virheellisiä käsityksiä.

Teksti: Pekka Rintala

Kuva: Matti Haran kotialbumista

Share