Jatkamme vielä kolmikon Raine ja Arno Moliis sekä Matti Hara muisteluita 40-luvun lopun ja 50-luvun Veräjämäestä. Poikien touhuissa sattuu ja tapahtuu, mutta sotien jälkeiseen aikaan liittyi vielä aivan omia piirteitään. Vuosia on niistä vierähtänyt jo sen verran, että muutama kohellus ja kolttonen voitaneen nyt nostaa esiin.
Sodan jälkeen Helsingin eri kaupunginosissa vaikutti omia nuorison jengejä ja vuoden 1946 suuren alueliitoksen jälkeen entisille liitosalueille alkoi muodostua myös omia porukoitaan. Näin kävi myös Oulunkylässä ja täällä jengiä alkoi vetää Arttulassa asustellut Hartsi. Joukko ei ollut suuren suuri ja kovan ytimen muodostanut, ilmeisesti rippikoulukavereista koostunut ryhmä oli muutaman vuoden vanhempia. Raine ja Matti olivat mukana porukoissa mutta usein enemmän seuraajina. Kyllä pahantekoonkin silti mukaan ehdittiin.
Hartsin jengin ydinporukka alkoi ajautua myös rikosten teille ja suoritti kioskimurtoja ja muuta pikku rötöstelyä. Aina ei osaaminen seurannut intoa ja eräänkin kerran, radanvarren insinööritoimistolle murtauduttaessa mukaan tarttui hitsauspuikkoja. Niitä luultiin tuolloin joulukuusissa käytetyiksi sädetikuiksi ja suuri oli hämmennys, kun nämä eivät nuotiossa suostuneetkaan syttymään. Ei tainnut poikien nuotiossa aivan lämpö riittää. Mukaan tarttui myös toimistolta yövartijan kello, jota pojat muistavat vartijan kierroksillaan kaulassaan kannelleen. Mihin lienee tarvittu, mutta oli varmasti vartijallakin selittämistä kellon katoamisessa.
Matti on kirjoittanut Vihreä idylli -kirjassa jengin tohelluksesta tarinan ”Kuka ampui kirkkoherra Toivo Viitasaarta”. Eräs virheellinen tieto voitaneen sattumuksesta nyt kuitenkin oikaista. Kirkkoherra tosiaan piti rippikoulua kirkon sakastissa ja Hartsi oli muutaman muun pojan kanssa ilmeisesti opetusta häirittyään häädetty ulos. Syystä tai toisesta pojilla oli taas asekin mukana – oikein Parabellum kuulemma. Sitä kirkon ulkopuolella räpellettäessä ase laukesi, luoti osui kirkon ikkunaan ja päätyi alttaritaulun laitaan. Kirkkoherra sen sieltä myöhemmin kaivoi esiin ja kantoi luotia kellotaskussaan. Sitä hän sitten rippikoululaisillekin sopivassa kohtaa opetusta esitteli ja pohdiskeli, kuinka Herra häntä tässä oli varjellut. Nyt tiedämme, että kyseessä oli puhdas vahingonlaukaus eikä asetta käsitelleen Hartsin tavoitteena ollut suinkaan osua kirkkoherraan, vaikka hän myöhemmin matkallaan vastaavan kaltaisista toimista nuorisovankilaan ajautuikin.
Sodan jälkeen liikkui paljon aseita ja pojatkin saivat niitä helposti käsiinsä. Ampumaharjoituksissa oli maaleina katuvaloista lähtien mitä milloinkin, mutta isommilta vahingoilta onneksi vältyttiin. Matti muistaa kerran päässeensä Hartsin perheen mukana Mustikkamaalle, jonne tuolloin kuljettiin Sörnäisistä moottoriveneellä. Vanhemmat asettuivat kallioille auringonottoon ja pojat jatkoivat Helsingin työväen uimareiden saarella pitämään uimakouluun. Matkalla Hartsi yllättäen kaivoi esiin pistoolin, jonka oli kuulemma pöllinyt matkaan enoltaan. Pojat siirtyivät vähän polulta syrjemmälle tutustumaan aseeseen ja eikös se taas sitä käsitellessä lauennut. Luoti osui läheiseen mäntyyn ja Hartsi lykkäsi nopeasti pistoolin Matille käteen. Tämä ei osannut asiaa siinä sen kummemmin ihmetellä eikä asiasta tällä kerralla tullut enempiä seuraamuksia. Pojat suorivat nopeasti uimakouluun mutta uimataitoa ei silloin opittu. Se taito kehittyi Matillekin lopulta Pikkukosken rantamilta.
Aidasmäki oli tuolloin voittopuolisesti ruotsinkielistä aluetta ja siellä oli myös oma pieni Stigun jenginsä, jota vastaan Hartsin jengillä oli välillä kivisotaa. Kerran jollain vastapuolen pojista oli mukanaan ilmakivääri ja sen seurauksena mm. Matilla on muistona jalassaan arpi. Tästäkös Hartsi suuttui ja mukaan haettiin oma ilmakivääri ja haulikkokin. Vastapuoli tästä säikähti ja vetäytyi porukan veturin kotipihalle apua hakemaan. Äitinsä tuli ovelle ja alkoi hätistellä Hartsin jengin poikia pois mutta sai ilmakivääristä osuman keskelle otsaa. Poliisijuttuhan siitä tuli. Seurauksena oli täysi aseistariisunta ja pojilta takavarikoitiin ritsoja myöten kaikki aseet pois.
Hartsi oli kovapuheinen jengin veturi, joka motivoi seuraajiaan uhkaamalla, että kaikille kaivetaan valmiiksi haudat ja jos ei toimiin suostuta niin sinne sitten ammutaan. Eräs kuningasajatuksista oli tuolloisen Herttoniemen radan sillan räjäyttäminen ja joku yritys sen osalta tehtiinkin. Paukku ei onneksi toivottua tulosta tuottanut mutta Käpiksen jengin korsu saatiin kyllä Taivaskalliolla dynamiitilla räjäytettyä taivaan tuuliin.
Tässähän oltiin menossa huonoille teille, mutta onneksi Matti ja Raine onnistuivat jättäytymään pois jengin touhuiluista. Matin osalta irtautuminen tapahtui lopulta nopeasti. Pojat kävivät pöllimässä kaupasta sätkäkoneen ja piipun, varastivat erään Veräjämäkisen kessupellolta loput tarpeet ja siirtyivät Arttulaan Hartsin talon kellariin opettelemaan tupakointia. Mattia ei pikkukundina tähän kuitenkaan mukaan otettu ja siitäkös pojalla sisu nousi. Hän pönkkäsi kellarin oven metrin halolla ja meni kertomaan touhuista Hartsin vanhemmille. Isä otti aikansa tapaan mattopiiskan mukaan ja kävi poikia opettamassa. Tämän tapahtuman seurauksena Matti sitten erotettiin kokonaan jengistä.
Kulkeminen Hartsin jengin mukana oli kuitenkin jo luonut mainetta eivätkä lähiyhteisön äidit antaneet lastensa leikkiä Matin kanssa. Näin hän etsiytyi touhuamaan enemmän käpyläläisten kanssa ja tiet Veräjämäen kaverusten kanssa hetkeksi erkanivat. Oppikoulunkin hän lopulta kävi Käpylässä koska ei sinänsä hyvästä koulumenestyksestään huolimatta päässyt Oulunkylän yhteiskouluun. Matti tätä muistellessa totesi Oulunkylässä olleen tuohon aikaan varsin suuret luokkaerot ja kertoi myöhemmin kiertoteitse kuulleensa rehtorina toimineen Selma Patajoen todenneen, ettei posteljoonin poikaa yhteiskouluun oteta. Niin tai näin, Käpylän oppikoulun kautta matka vei kauppaopiston ja yliopiston kautta Matin lopulta pitkälle uralle YLE:n radiotoimittajana, mistä monet hänet varmasti muistavatkin. Veräjämäen kaveruksien kanssa tiet kohtasivat uudelleen partiotoiminnassa.
Veljeksistä Arne oli niin paljon nuorempi, ettei kaikkeen tämän porukan kepposteluun ehtinyt mutta Raine oli mukana Hartsin jengin toimissa. Hänellä oli kuitenkin muitakin harrastuksia, jotka ohjasivat pois ikävimmiltä poluilta. Partiotoiminta oli eräs harrastuksista ja Ogelin susiveikoissa Raine ja Matti sekä Ilpo Kangas menestyivät oivallisesti; he olivat lopulta kolminkertaisia suomenmestareita partiotaitokisoissa. Raine oli myös innokas lintuharrastaja ja muistaa viettäneensä Ilpon kanssa pitkiä aikoja Viikin alueella lintuja seuraamassa; sattuipa seuraan joskus Pentti Linkolakin. Näihin Viikin lintureissuihin liittyy vielä seuraava ajankuva. Herttoniemen radan korkealta ratavallilta nykyisen Viikin Prisman paikkeilla Raine muistaa seuranneensa kuinka Pariisin olympialaisten haulikkomitalistimme Konrad Huber harjoitti taitojaan. Hänellä oli Pornaistenniemellä koju ja pellon laidalla seipään nokassa täytetty huuhkaja, johon varikset kiinnittivät huomiotaan. Sieltä Konni varisten muuttoaikaan niitä sitten napsi haulikollaan. Raine muistaa kuinka vallilta seuratessa ensin näkyi pöllähdys ja alas tippuva varis ja vasta muutaman sekunnin kuluttua kuului laukauksen ääni. Eleltiin sodan jälkeistä pula-aikaa ja mestari saattoi ampua päivän aikana 40–50 varista, jotka sitten päätyivät Helsingin ravintoloihin herrasväen riistapadan aineksiksi.
Monta muutakin juttua nousi esiin kaverusten muisteluiden yhteydessä ja niihin ehkä palaamme myöhemmin. Tarinat Veräjämäen skloddien touhuiluista päätämme kuitenkin nyt tähän.
Teksti: Pekka Rintala
Kuvat: Matti Haran kotiarkisto
