Jos hoidan vanhempiani ja appivanhempiani, en hoida töitäni. Yksinkertaista. Silloin häviän minä ja perheeni, mutta myös yhteiskunta. Toki valtion budjetissa hoivan kustannusriviltä säästetään.
Verenpaineeni nousee joka kerta, kun joku ehdottaa, että perheiden vastuuta ikäihmisten inhimillisestä hoivasta pitäisi kasvattaa. Ja miksi?
Ensinnäkin: jos hoivavastuuta sysätään enemmän perheille, sen kantavat käytännössä naiset. Naiset tekevät jo nyt osa-aikatyötä useammin nimenomaan läheisten hoivan vuoksi. Suurin osa omaishoitajista on naisia. Tämä syö naisten tulokehitystä ja kertautuu heikompana eläkkeenä ikääntyneiden naisten osalta. Taloudellinen riippumattomuus ja kyky tehdä omaan elämään liittyviä valintoja heikkenee.
Toiseksi: jos tulevaisuudessa vaikka joka kymmenes työikäinen joutuu vasten tahtoaan irtautumaan työelämästä, jotta muistisairas läheinen saisi hoivaa, mikä on tämän kansantaloudellinen hinta? En ole taloustieteilijä, mutta arvaan: meillä ei ole tähän varaa.
Kolmanneksi: Olemme tienneet pitkään, että 2020- ja 2030-luvuilla ikäihmisten määrä kasvaa valtavasti. Väestökehitys ei ole ollut yllätys, ja aikaa varautua on ollut. Silti kyky tehdä priorisointeja ja varmistaa, että olisimme iskunkestäviä tämän hetken tullessa, on ollut surkea – puolueesta ja hallituskokoonpanosta riippumatta.
Kun nyt ratkaisuksi tarjotaan “perheiden lisääntynyttä vastuuta”, se on karmea läksiäislahja niille, jotka ovat tehneet elämäntyönsä Suomen hyväksi ja veroja maksaen. Jokaisen pitää voida luottaa siihen, että hoivaa saa silloin, kun sitä tarvitaan.
Hoivavelkaa ei makseta sysäämällä vastuuta ikäihmisten läheisille. Se maksetaan pitämällä huolta yhteiskunnasta, joka kantaa ja kannattelee – ja joka ei oleta, että suomalainen nainen paikkaa poliittista laiminlyöntiä omalla työllään ja toimeentulollaan.
Teksti: Sini Korpinen, VTM, asiakaskokemus- ja viestintäjohtaja
