Mä tsörailin tossa useampana päivänä Stadissa. Oli jotain juitsuja handlattavana siellä sun täällä. Siinä samalla tuli tsiigailtua tuttuja Stadin ydinmestoja. Niitä useasti hallitsee joku patsas tai muu maamerkki.
Aloitetaan Hagiksesta. Aikanaan meidän hima oli Krunikassa ja siks myös Hagiksessa oli tuttuja hörnejä. Selkein muisto Hagiksen torilta on vuodelta 1956, kun pikkukundeina oltiin kattelemassa suurlakon joukkokokousta. Oli muuten fiilistä ja uhoa niin, että pikkukundikin sen tsennas. Tori on aina ollut duunareiden kokoontumismesta. Niillä nurkilla on myös kaksi patsasta.
Maailman rauha -veistos saatiin aikanaan Neukusta. Mun mielestä on ihan ok, että se edelleen stondaa siellä. Muistomerkki kertoo stooria yhdestä ajasta Suomen historiaa. Toinen kliffa veistos on Näkinsillan päässä. Äkkijyrkän peltiset lehmähahmot. Niitä on kiva tsiigailla, kun kurvaa sitä kautta Stadista takas tänne Ogeliin.
Kun Stadia vertaa johonkin Keski-Euroopan gamlaan kaupunkiin, niin semmosii ikivanhoja hausseja ja patsaita ei juurikaan finnaa täältä meiltä. Snadia sen tyyppistä makua kuitenkin saa Suurtorin kulmilta. Aleksanteri II torin keskellä tsiigailee ympärillä olevia sygejä byggia. Aleksanterin silmien alla oli tänä kesänä kiva tempasta tuoppi olutta silakkakukon särpimenä.
Stadin patsaista ei kyllä kande ohittaa Aleksis Kiveä Assan nurkilla. Jätkä on tsitannu siinä teatterin edessä ties kuinka kauan. Ja jokainen finski on jossain laiffinsa vaiheessa joutunu lesaan sen skrivaaman Seittämän broidia. Kun sen on kolannu läpitse, niin suurin piirtein tsennaa, mistä finskien juuret ja kulttuurikin tulevat. Assalla on aina fiilis siitä, että täältä pääsee kauas veks ja myös, että tänne on kliffa tulla takasin.
Kun Assalta lähtee tsöraan kohti pohjosta, niin Kaisussa törmää Äidin rakkaus -veistokseen. Se kuvaa yhtä hegaa ja sen varsaa. Mun mielestä veistos muistuttaa siisteistä juitsuista siinä hirveen bilikarumban keskellä.
Tämän stoorin lopuksi tarttee vielä lyftaa esille patsas Ogelista. Se on tietty Tapsa Rautavaaran patsas kera joutsenen. Sen ohi dallatessa tulee aina mieleen joku tuttu laulu olkihatusta menninkäisten kautta ties minne. Mä päätän tämän skrivaamisen hiljaa sjungaamalla Juokse sinä hummaa. Se mielessä on ihan lungii mennä koisaan.
Teksti ja kuva: Raimo Anttila
