Olen esiintynyt pienestä asti. Kolmivuotiaana liitelin seurani joulujuhlassa lumihiutaleena pumpuliseppele päässäni. Viisivuotiaana lausuin televisiossa antaumuksella isä Aapelista, arvokkaasta joulupukista ja suoritin ensidebyyttini teatterin näyttämöllä operetissa Kreivitär Maritza. Kuusivuotiaana tanssin Sirkus Papukaijassa ja pari vuotta myöhemmin Kanava Kolmosessa, suosittuja lastenohjelmia kumpikin.
Sittemmin esiintymisiä kertyi satoja lukuisissa eri järjestöjen ja yritysten juhlissa, henkisissä kilpailuissa, nuorison taidetapahtumissa ja lopulta kilpa-areenoilla rytmisessä- ja joukkuevoimistelussa. Rakastin esiintymistä! Esiintymispaikkojen taso vaihteli hämyisistä ravintoloista ja seurojen taloista aina isoihin konsertti- ja teatterilavoihin. Muistorikkain – vaan ei mukavin – oli kuorma-auton lava, jolla tanssiryhmämme kahdeksan tyttöä hyppi tasatahtiin ylös ja alas. Aina alas tullessamme lava tärähti jousituksen vuoksi voimalla jalkoihimme tuntuen aina päässä asti.
Teini-iän kynnyksellä aloitin myös pianon pimputtamisen. Orastava muusikon urani tyssäsi kuitenkin häpeähetkeen, kun joulumatineassa minua monta vuotta nuoremmat muusikonalut loistivat Beethovenin ja Chopinin teoksilla ja minä olin saanut soittaakseni Jouluyö, juhlayö. Juutuin kohtaan seimi kätkyessään… tuli täydellinen black out, eivätkä koskettimet enää totelleet minua. Näin vain valkoista ja mustaa, enkä tiennyt miten edetä. Häpeänpuna poskillani aloitin kappaleen uudelleen alusta ja taas sama juttu! Häivyin paikalta vähin äänin. Myöhemmin samana päivänä naapurini pakotti minut soittamaan kappaleen loppuun, olihan hän maksanut matineasta viisi markkaa. Kokemuksen jälkeen suostuin soittamaan pianoa julkisesti monen vuoden jälkeen enää päiväkodissa kiitolliselle, ei niin kriittiselle lapsiryhmälle.
Sittemmin pikkukaupunkiimme saapui muutaman kerran vierailulle Kom- ja Ahaa-teatterit ja koin ennenkokemattomia, upeita ja syvän jäljen jättäneitä taide-elämyksiä. Siitä saakka teatteri on kulkenut vahvasti elämässäni, kunnes tulevan mieheni kautta pääsin tutustumaan ja rakastumaan myös oopperan ihmeelliseen maailmaan.
Kulttuurin suurkuluttajana ymmärrän hyvin Oulunkylä-Seuran toiveen saada kaupunginosaamme 300 henkeä vetävä kulttuurisali. Varsinkin sen jälkeen, kun ainoa kulttuuritarpeita palveleva sali, eli Teinintien kirkkorakennus puretaan. Oulunkylä-Seuran pettymykseksi uuden keskustan asemakaavaehdotukseen ei seuran aktiivisista toiveista huolimatta ole sisällytetty kulttuurisalia kirjaston, nuorisotoimen ja työväenopiston yhteyteen. Näin muodostuisi Oulunkylän alueellinen kulttuurikeskus, joka mahdollistaisi asukkaille korkeatasoisia kulttuurielämyksiä muun muassa musiikin, teatterin, tanssin ja sirkuksen voimin.
Virkamiehet luonnollisesti vetoavat rahanpuutteeseen sekä Maunula-talon läheisyyteen. Mutta kun Maunula-talon tilat eivät riitä kattamaan Oulunkylän ja sen kasvavan lähialueen asukkaiden tarpeita.
Kulttuuri luo tutkitusti kaiken ikäisille ihmisille kokonaisvaltaista hyvinvointia, osallisuutta ja terveyttä, jota ei voi rahassa mitata. Siksi sitä tulee olla tarjolla ja helposti saatavilla kaikilla alueilla. Nyt alueen valtuutettujen tulisikin yhdistää voimansa ja tutkia, onko mitään enää tehtävissä kulttuurisalin eteen vai menikö juna jo?
Teksti ja kuva: Hilkka Ahde, kaupunginvaltuutettu (SDP)
