2. osa Larin-Kyösti – Oulunkylän oma runoilija -sarja
Kun Oulunkylän Seurakuntalehdessä opettaja Vilho Nenonen kertoo Oulunkylän Suomalaisesta Seurasta itsenäisen Oulunkylän kunnan aikaan, hän mainitsee Larin-Kyöstin yhdeksi perustajajäseneksi. Nenonen toimitti käsinkirjoitettua sanomalehteä, joka luettiin aina seuraavassa kuukausikokouksessa, mukana myös Larin runoja. Oli iltamia VPK:n talolla, illanviettoja koululla, kuoroharjoituksia. (Seurakuntalehti 5/1972)
Oulunkylän Veräjämäessä seurakunnalla on ollut seurakuntakoti alueen asukkaita varten, kauan ja eri osoitteissakin. Kun Runoilijanpolku 2:n vanha rakennus purettiin ja toimintaa käynnistettiin samalla paikalla uudessa talossa, sisältyi Veräjämäen seurakuntakodin avajaisviikon ohjelmaan 21-28.10.1978 mm ”vanhaa Veräjämäkeä” näyttely. Yhtenä erikoisuutena näyttelyyn saatiin Larin-Kyöstin vanha jakkara, joka näppäämässäni kuvassa näyttää kuluneelta (Seurakuntalehti 3/1978). Liekö Lari kieppunut siinä runoillessaan vaikkapa…
”Kevät raukaisee kuin raskas viini
maan oikkujen yllättäissä,
minä painan kuin päihtynyt silmäni kiinni,
olen auringonpaisteesta päissä…”
O:kylä 23.3.1923
Useat Larin-Kyöstin runot on sävelletty lauluiksi ja tulleet niin tutuiksi, ettei aina erota Larin runoa kansanlauluista, kuten Itkevä huilu, Heilani on kuin helluntai tai Reppurin laulu. Monet runot ovat eri reittejä pitkin kääntyneet myös muille kielille ja tehneet runoilijaa tunnetuksi. Mutta ei vastoinkäymisiäkään Larin elämästä puuttunut, sellaisista voi lukea elämäkerroista, joita Laristakin on kirjoitettu (Juhani Niemi, Reima T.A. Luoto) ja tullaan vielä kirjoittamaan. Larin-Kyöstillä on oma nimikkoseura, perustettu 1952, keskuspaikkana Hämeenlinna, puheenjohtajana Reima T.A. Luoto. Lisätietoja löytyy kirjailijanimikkoseurojen sivustolta: nimikot.fi
Vähäisimpiin vastoinkäymisiin kuulunee muuan surkuhupaisa oikeusjuttu. Mikkelin suunnalla muutamat äkkäsivät uskonnollista mieltä loukkaavaa ja uskontoa pilkkaavaa Larin runossa ”Kirkon aidalla”, jonka Urho Laitinen lausui Anttolassa erään seuran iltamissa 1934 ja nyt vaadittiin tuota seuraa sen takia lakkautettavaksi. Kun runoilijalta pyydettiin vastinetta, hän kirjoittaa Oulunkylässä 14.9.1935 päivätyssä lausunnossaan… ettei päähäni ole pälkähtänyt ajatusta, että runoa ”Kirkon aidalla” koskaan voitaisi pitää ketään loukkaavana. Runohan on sisällykseltään vain pieni, viaton nuorten neitosten pilailu saamattomien kylänpoikien kustannuksella. Olen itse lausunut tätä runoa useat kerrat kiertuematkoilla, ja juhlissa ja olen muidenkin kuullut esittävän samaa runoa, eikä yleisö koskaan ole löytänyt siitä mitään hyviä tapoja loukkaavaa…
Juttu sai aikaan ainakin otsikoita lehtiin: ”Oikeuden jumalattaren pilkkaa” (Häm. Kansa 26.9.35). ”Kärpäsestä härkänen” (L.U:maa 4.10.). Pieni ote itse runosta:
Ja kirkonaidalla istui
kaks neitoa sunnuntaina
ja aina, aina
kun neidot aidalla istuu,
niin sunnuntai on aina.
—
Kaks poikaa raittia ramppasi,
ne katseli kirkonaitaa.
Ja mitä taitaa
nyt tehdä? – ne raitilla mietti:
Mitä hittoa tehdä taitaa.
—
(runossa jahkaillaan kaikkiaan 7 säkeistön verran, löytyy ”Sydänpäivän lauluja” 1916 ja ”Ota sun kaunis kantelees”, 1985)
Runoilijahuumoria
Runoilijalla oli omat metkunsa, jotka ovat jääneet elämään jopa kaskuina. Radiotoimittaja Oke Jokinen (1918–1998) kertoili niitä eri tilanteissa, esimerkiksi nämä:
Runoilijalla oli koira, jonka kaulapannassa oli hopeinen laatta ja siinä teksti: ”Minä olen Larin koira, kenenkäs rakki sinä olet.”
Runoilija Larin-Kyösti asui kuolemaansa asti pienessä omakotitalossaan Jokiniementiellä. Mäen päällä, lähellä, asui jonkin aikaa professori, kuvanveistäjä Jussi Mäntynen. Miehet olivat hyviä ystäviä ja kävivät usein toistensa luona. Joskus Mäntynen antoi Larin-Kyöstille lahjaksi jonkin pikkuveistoksen, kerran pienen savesta tehdyn karhun. Runoilija antoi puolestaan vastalahjaksi jonkun runoteoksensa. Kerran Larin-Kyösti pyysi Jussi Mäntyseltä uutta karhua sanoen, että se edellinen meni rikki. Mäntynen antoi. Myöhemmin kuvanveistäjä Kaarlo Haltia, myös oulunkyläläinen, kielsi Mäntystä lahjoittamasta lisää veistoksia, koska Larin-Kyösti möi niitä. Menivät kuulemma paremmin kaupaksi kuin runoteokset.
Seurakuntalehden joulunumeroon 1979 tekemässäni haastattelussa Haltian perheen joulutavoista, he kertovat sytyttävänsä kynttilöitä neljälle haudalle. Kolme on sukulaisten, neljäs hauta on runoilija Larin-Kyöstin emännöitsijän Ulla Härkösen hauta. Näin siksi että he huomasivat, ettei emännöitsijän hautaa hoitanut kukaan, joten he alkoivat huolehtia siitä. (Seurakuntalehti 3/1979). Keskustelin hiljan Haltian perheen edustajan kanssa ja perinne kuulemma jatkuu edelleen.
1382
Teksti: Tämän palapelin Larin-Kyöstistä Oulunkylässä kokosi Liisa Järvinen, pappi ja kirjailija
Lähteitä:
– Oulunkylän seurakunnan arkisto (Seurakuntalehti ja kuva-arkisto)
– Liisa Järvisen muistiinpanot ja tallenteet (Kansalliskirjastosta ym)
– Suomen Kirjailijaliitto (Larin-Kyöstin rahasto, 120-vuotishistoriikki Kivelle perustettu)