Kevään elimme hyvin poikkeuksellisissa merkeissä, kun koronavirusepidemia laittoi arjen uusiksi niin kodeissa, työpaikoilla kuin kaduillakin. Emme vielä tiedä, onko nyt edessä koronan toinen aalto ja uusia rajoituksia vai paluu normaalimpaan elämään. Varmaa on se, että kevään jäljet näkyvät edelleen.
Helsinki teetti kesällä selvityksen siitä, miten kaupunki oli onnistunut koronan hoidossa. Tulosten perusteella kaupunki pystyi reagoimaan kriisiin nopeasti ja onnistui päätöksentekokyvykkyydessä ja kriisijohtamisessa hyvin.
Selvityksessä ei kuitenkaan arvioitu koronatoimien vaikutusta asukkaisiin. Siksi se ei mielestäni kerro paljonkaan Helsingin todellisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Aivan olennainen kysymys on, miten Helsinki on pystynyt huolehtimaan erilaisten ihmisten hyvinvoinnista epidemian aikana.
Melko varmasti koronarajoituksista ovat kärsineet eniten ne, jotka muutenkin ovat heikossa asemassa. Esimerkiksi etäopetus on ollut vaikeinta lapsille, jotka tarvitsevat eniten opettajien tukea tai joiden vanhemmilla ei ole voimavaroja auttaa koulunkäynnissä. Vanhusten on ollut erityisen vaikeaa ylläpitää sosiaalisia kontakteja, vaikka monet heistä kärsivät muutenkin yksinäisyydestä. Palveluiden sulkemiset ovat osuneet kipeimmin niihin, joille apu on välttämättömintä: esimerkiksi asunnottomat ovat joutuneet viettämään yhä pidempiä aikoja kadulla.
Nyt tärkein tehtävämme on selvittää, miten korona on vaikuttanut eri ihmisryhmiin ja erityisesti haavoittuvimpiin kaupunkilaisiin, sekä paikata koronan aiheuttamaa eriarvoisuuden kasvua. Vasemmistoliiton valtuustoryhmä onkin vaatinut, että koronan jälkihoidossa otetaan yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi eriarvoisuuden torjunta. Esimerkiksi on selvitettävä, miten korona on lisännyt mielenterveyspalveluiden tarvetta ja miten tarpeeseen voidaan vastata. On pyrittävä tavoittamaan sosiaalityön ja nuorisotyön avulla ihmisiä, joiden huono-osaisuus on lisääntynyt epidemian aikana. Karanteenitoimenpiteiden vaikutuksia vanhusväestön hyvinvointiin ja toimintakykyyn pitää arvioida sekä suunnitella tarpeellisia kuntouttavia toimenpiteitä.
Voi olla, että syksyllä joudutaan tekemään paljonkin työtä uuden korona-aallon hallitsemiseksi. Epidemiatilanteen pahentuminen ei kuitenkaan poista vastuutamme ihmisistä, joiden hyvinvointia rajoitustoimet ovat jo uhanneet tai uhkaavat eniten. Paitsi että joudumme korjaamaan jo syntynyttä eriarvoistumista, on tärkeää oppia lisää siitä, mitä voisimme uuden korona-aallon aikana tehdä kaikkein haavoittuvimpien ihmisten näkökulmasta toisin.
Anna Vuorjoki
kaupunginvaltuutettu (vas)
